"Tai katsokaa tätä kättä? Olkaa huoletta! Tällaisessa tapauksessa en ole vielä koskaan erehtynyt!"
Caravan heittäysi ryvettyneenä jälleen ruumiin yli ja itki melkein ulisemalla. Ollen itkevinänsä hänkin, puuhaili rouva vainajan sängyn vieressä: ensin nosti hän yöpöydän lähemmäs, peitti sen ruokaliinalla, nosti sille neljä kynttilää, sytytti ne palamaan, otti uunipeilin takaa puksipuun oksan, täytti erään pikku lautasen tavallisella vedellä, kun ei ollut vihkivettä saapuvilla, laski oksan tälle lautaselle ja asetti sen vihdoin yöpöydälle kynttiläin väliin. Hetkisen mietittyänsä heitti hän siihen vielä hyppysellisen suolaa arvatenkin siinä uskossa, että tämä oli jonkunlaista ehtoollispyhitystä.
Suoritettuansa nämä tavanmukaiset välttämättömyydet, joilla vainajaa aina oli muistettava, jäi hän liikkumattomana seisomaan paikallensa. Tohtori, joka oli auttanut häntä näissä toimituksissa, kuiskasi hänelle hiljaa:
"Meidän täytyy saattaa hra Caravan täältä pois!"
Rouva nyökkäsi myöntymykseksi, lähestyi yhä polvillansa nyyhkivää puolisoansa ja nosti häntä toisesta käsivarresta samalla kuin hra Chenet tarttui toiseen.
Ensin istuttivat he hänet tuoliin; rouva suuteli häntä otsalle ja moitti häntä lempeästi. Tohtori yhtyi häneen ja koetti kehoittaa häntä lujuuteen, rohkaisemaan mielensä ja alistumaan sallimuksen tahtoon, ihmetellen että mies voi kovan onnen sattuessa noin tyyten menettää miehuutensa. Sitten tarttuivat molemmat uudellensa häneen kiinni ja kantoivat hänet pois.
Alas vietäessä vaikeroi hän vallan uupuneena kuin suuri lapsi, nyyhkien suonenvedontapaisesti, käsivarret velttoina ja jalat raukeina. Koneellisesti jalkojansa muutellen astui hän toisten kannattamana alas rappusia tietämättä, kuinka hän alas tuli.
Sitten istuttivat he miesparan samaan nojatuoliin, jossa hänen aina oli tapansa istua aterioidessa ja jonka kohdalla vielä oli häneltä äsken kesken jäänyt liemilautanen lusikoinensa. Tähän jäi hän hievahtamatta istumaan tuijottaen viinilasiinsa ja muuten niin masentuneena, ettei hänellä ollut ainoatakaan selväjärkistä ajatusta.
Rva Caravan puhutteli sitten tohtoria eriksensä kysellen mitä muodollisuuksia hänen vielä oli noudatettava, ja tiedustellen muita tähän tapaukseen kuuluvia asioita. Tohtori Chenet näytti ensin odottavan jotakin, mutta otti sitten hattunsa ja hyvästeli ilmoittaen samalla, ett'ei hän vielä ollut syönyt päivällistä.
"Mitä? Ettekö te ole vielä syönyt päivällistä?" huudahti rouva. "Jääkää toki meille päivälliselle, hra tohtori, jääkäähän toki! Tarjoomme mitä meillä sattuu itsellämme olemaan. Että meille ei ruoka nyt oikein maista, sen suonette anteeksi!"