"Tuopa näyttää mainiolta, hiisi vie!"
Rouva jakoi siitä kaikkien lautasille, myöskin lapsille, jotka tällä välin olivat vapaasti ryypiskelleet viiniä ilman vettä ja potkiskelivat toisiansa pöydän alla.
Tohtori muistutti suuren Rossinin mieltymystä tähän italialaiseen ruokalajiin:
"Kuulkaas, sehän sointuu runoksi", sanoi hän; "joku voisi alkaa runonsa esim. tähän tapaan: 'Niin maestro Rossini ja oiva macaroni' j.n.e."
Muut eivät kuunnelleet hänen sukkeluuksiansa. Rouva, joka äkkiä oli käynyt miettiväiseksi, ajatteli tapauksen kaikkia mahdollisia seurauksia. Hra Caravan kiersi sillä aikaa kuulia leivästä ja laski ne sitten riviin pöydälle, katsellen niitä tuhmana kuin epatto. Sitäpaitse näytti hän kärsivän polttavaa janoa, koskapa hän alinomaa vei viinilasin huulillensa. Ajatukset, jotka odottamaton tapaus ja siitä johtuva suru jo äsken oli pimittänyt, menettivät nyt viimeisetkin älynsiteensä ja kuulustivat vapaina hyrisevän ympäri koko ruumiin ... juuri alkavan ruoansulatuksen raskaassa huumauksessa.
Tohtori Chenet joi muuten kuin sieni ja näytti huomattavasti päihtyvän. Myöskin rouvassa näkyi tavattomampia hermokohtauksia seuraava vastatila: hän kävi vilkkaaksi, puheliaaksi ja tunsi päätänsä hiukan huimaavan, vaikka hän ei ollutkaan juonut muuta kuin vettä.
Hra Chenet oli ruvennut kertomaan erinäisistä kuolemantapauksista, jotka hänen mielestänsä olivat olleet hauskoja. Tässä Pariisin etu-kaupungissa (Neuillyssä), jonka asukkaat enimmäksensä ovat maaseudulta kotoisin, huomaa talonpoikain välinpitämättömyyttä kuolemaa ja vastakuollutta vainajaa kohtaan, vaikkapa tämä olisikin asianomaisten oma isä tai äiti, samoin sitä kunnioituksen puutetta ja itsetiedotonta raakuutta kuolleiden suhteen, joka on niin yleinen maaseudulla, mutta Pariisissa aivan harvinainen.
"Viime viikolla esimerkiksi", kertoi hän, "kutsuttiin minut erääseen taloon Puteauxin kadun varrella. Minä riennän sinne, tapaan sairaan jo kuolleena ja kuolinvuoteen ympärillä koko perheen, joka par'aikaa kaikessa rauhassa tyhjensi edellisenä päivänä vainajan oikullisesta käskystä ostettua anisettipulloa."
Rouva Caravan, joka nyt mietti perintö-osuutta, ei kuunnellut häntä; hra Caravan taas, jonka aivot olivat vallan tyhjät, ei olisi ymmärtänyt mitään, vaikka olisi kuunnellutkin tohtorin puheita.
Vihdoin tarjottiin kahvia, sangen väkevää kahvia, jonka piti olla kuin "lohdutusta surun vaivaan". Sitä tyhjennettiin konjakin kanssa useampia kuppeja ja jokaiselta kupilta hohtivat posket entistänsä punaisempina, mutta sekavia aivoja se ei juuri selvittänyt.