Äkkiä oli hän näkevinänsä äitinsä elämässä niitä aikoja, jolloin hän oli vielä lapsi ja konttasi koti-talon edustalla kaukana Picardiessä katsellen, kuinka äiti pesi vaatteita vähäisessä purossa, joka juoksi heidän puutarhansa läpi. Hän oli kuulevinansa tämän pyykkikartun kapseen maalaishiljaisuudessa ja äidin äänen, joka huusi: "Alfred, tuopas vähän lisää suopaa!" Nyt tunsi hän saman jokihajun, saman kosteasta maasta nousevan usvanhajun ja samat notkoista käyvät uhot, joiden omituinen tuoksu oli jäänyt haihtumattomasti hänen muistoonsa; nyt kun hänen äitinsä juuri oli kuollut, piti tämän muiston siis hänessä uudistuman!
Ankaran surun valtaamana pysähtyi hän jäykistyneenä eikä voinut liikahtaa paikoiltansa. Oli kuin salama olisi äkkiä valaissut häntä kohdanneen onnettomuuden koko laajuudessansa. Tuo joen haihtuva henkäys, joka oli kohdannut häntä, heitti hänet alas lieventymättömien murheiden pimeään kuiluun. Hän tunsi sydämensä silpoutuvan ajatellessaan ainaista eroa äidistänsä. Oli kuin olisi suru leikannut hänet keskeltä kahtia ja koko hänen muistossa uudistuva nuoruutensa jälleen kuolon kitaan hävinnyt. Kaikki entisyys oli lopussa, kaikki lapsuuden muistot olivat haudatut eikä löytynyt ketään, joka olisi voinut jutella hänen kanssansa menneistä ajoista, ihmisistä, jotka hän oli lapsuudessaan tuntenut, kotiseudusta, hänestä itsestänsä siinä ympäristössä ja kaikista niistä pikkuseikoista, jotka liittyivät hänen entiseen elämäänsä. Osa hänen olemustansa oli lakannut olemassa olemasta ... ja pian kai teki kuolema lopun toisestakin puoliskosta.
Ja vainajien haamut alkoivat vaeltaa hänen sisäisten silmiensä ohitse. Hän näki "mammansa" nuorempana, kuluneissa puvuissa, joita tämä oli käyttänyt niin kauvan, että ne näyttivät ihan kuuluvan hänen persoonaansa. Hän oli näkevinänsä hänet tuhansissa eri kohtauksissa, jotka jo muuten olivat häipyneet hänen mielestänsä, sellainen ilme kasvoissa, joka hänellä ennen oli ollut, hänen liikkeensä ja tapansa, hän oli kuulevinansa hänen piintyneitä päähänpistojansa, hänen äänenpainonsa ja suuttumuksensa, hän erotti hämärissä hänen kasvojensa kurtut, hänen laihojen sormiensa liikkeet ja kaikki nuo vanhat tutut asennot, joissa hän ei enää koskaan voinut äitiänsä nähdä.
Tarttuen kiinni tohtoriin ratkesi hän jälleen nyyhkyttämään. Hänen jalkansa vapisivat, koko hänen lihava ruumiinsa hytkyi ja vaikeroiden änkytti hän:
"Voi minun äitiäni, voi minun poloista äitiäni, voi, poloista äiti parkaani!"
Hänen kumppalinsa, joka ei ollut vielä selvennyt hänkään ja uneksi saada päättää iltansa eräässä tutussa paikassa, missä hänen oli tapana salaa pistäytyä, kävi yhäti uudistuvien surun purkausten vuoksi jo kärsimättömäksi, jonka tähden hän istutti ystävänsä joen rannalle ja meni tiehensä muka "erästä sairasta katsomaan".
Caravan itki kauvan yksinänsä. Kun kyyneleet vihdoin ehtyivät ja koko hänen kärsimyksensä oli niin sanoaksemme juossut vetenä pois, tunsi hän itsensä jälleen keveämmäksi, tyynemmäksi ja äkkiä vallan rauhalliseksi.
Kuu oli tällä välin noussut ja valkasi taivaan rannan hiljaisella valollansa. Suuret poppelipuut seisoivat siinä suorina, hopeanhohde lehdissänsä, ja usva tuolla tasangolla väikkyi kuin hiljaa virtaileva lumiharso. Joen kalvossa ei enää tuikkinut tähtösiä, vaan välkkyi sen pinta nyt kuin raakunkuori ja joleana vieri se tasaista kulkuansa. Silloin tällöin karehtivat aamutuuloset sen kalvossa. Ilma oli lempeä ja tuuli tuntui tuoksuvan. Veltto raukeus näytti vallanneen uinaavan maan. Hra Caravan hengitti ahnaasti yön suloista lempeyttä, hengitti syvään ja olipa kuin olisi yliluonnollinen, raitis rauha ja lohdutus jälleen tuntunut koko hänen olennossansa.
Kuitenkin koetti hän taistella tätä valtavaa hyvinvoinnin tunnetta vastaan. Useita kertoja toisteli hän: voi äiti parkaa, voi poloista äiti parkaani! Mutta turhaan koetti hän enää pakottaa itseänsä itkemään, kuten hänen, rehellisen miehen, oikeudentunto oikeastaan olisi vaatinut. Se ei enää onnistunut. Eikä hän enää tuntenut edes tuskaa muistellessaan samoja asioita, jotka äsken olivat saattaneet hänet sellaisen liikutuksen valtaan.
Silloin päätti hän nousta ylös ja lähti verkkaisin askelin tallustelemaan kotiin päin, kietoen tyvenen luonnon rauhallisen välinpitämättömyyden vaipan yllensä. Lohdutettuna ja vastoin tahtoansa levollisena hän palasi takaisin.