"Anteeksi, Rosalie on siellä nytkin ... mutta voithan kolmen aikana mennä hänen sijallensa, kunhan ensin nukut hiukan."
Hra Caravan piti alusvaatteet varalta yllänsä, solmi silkkiliinan päänsä ympäri ja kömpi sitten vaimonsa viereen ... hurstien väliin.
Kotvan istuivat he siinä äänettöminä. Rouva mietti.
Tähänkin aikaan vuorokaudesta oli hänellä punaisella nauhalla koristettu myssy päässä, joka muuten istui vinossa toisella korvallisella, kuten hänen myssynsä tavallisesti aina olivat.
Äkkiä kääntyi hän ukkoonsa päin sanoen:
"Tiedätkö, onko äitisi tehnyt mitään testamenttia?"
Caravan epäröi hetken aikaa.
"Minä ... minä ... en sitä usko", sanoi hän, "ei, testamenttia hän ihan varmasti ei ole tehnyt."
Rouva katsahti ukkoansa silmiin ja sanoi hiljaisella harmistuneella äänellä:
"Mutta sehän on arvotonta. Kymmenen vuoden kuluessa olemme me nyhtäneet itsemme paljaiksi hänen tähtensä ja elättäneet häntä. Tahtoisinpa tietää, tokko sisaresi olisi tehnyt samoin meidän sijassamme? Enkä totisesti olisi minäkään viitsinyt sitä tehdä, jos olisin tiennyt, millä tavalla hän meitä palkitsee! Häpeä hänen muistollensa! Aiot kai sanoa, että onhan hän maksanut edestänsä. Olkoonpa vain! Mutta lasten hellyyttä ei rahalla makseta! Kiitollisuuden täytyy osoittautua siinä, että asianomainen tekee testamentin kuoltuansa. Niin oikeat ihmiset menettelevät. Mitä minulla nyt on vaivojeni ja ikävyyksieni palkkioksi? Kyllä tämä on siivoa!"