Parturin vaimo, joka oli istunut sukankudelma kädessä, oli arvellut:
"Niin, niin, taas on siis eräs tämän elämän jättänyt! Saita hän ainakin oli, jottei toista sellaista löytyne; enkä minä hänestä totisesti ole koskaan pitänyt, mutta täytyneehän kaikissa tapauksissa mennä häntä katsomaan."
"Joutavia!" oli parturi siihen murissut saippuoidessansa erään leukaa. "Ainoastaan naiset keksivät tuollaisia velvollisuuksia. Ei siinä kyllä että katkeroitetaan toistensa elämää, kun ollaan elävien kirjoissa, vaan vielä pitää vainajiakin häiritä."
Hämillensä joutumatta oli lempeä vaimo vastannut miehensä murinaan:
"Minun täytyy mennä tuonne yläkertaan ... minä en voi olla sitä tekemättä. Jo aamusta asti on minulla ollut se tunne. Ellen saa nähdä häntä, kiusaisi se minua koko elämäni ijän. Mutta niinpian kuin olen nähnyt, miltä hän näyttää, saan minä rauhani takaisin."
Parturi oli kohauttanut olkapäitänsä ja sanonut tuttavallisesti herrasmiehelle, jonka poskia hän juuri oli ajamassa:
"Myönnättehän tekin, että noilla lemmon naisilla on aina konstikkaita päähänpistoja! Minä en vain ottaisi askeltakaan mennäkseni ruumista katsomaan, en!"
Vaimo, joka oli kuullut nämäkin sanat, ei ollut keksinyt vastata muuta kuin:
"Niin se nyt kerran on!"
Samalla laski hän kudelman parturituvan tiskille ja meni ylös Caravanin luo.