Hän oli vanhentunut huomaamattansa, sillä koulusta oli hän ilman vaihtelevampaa ylioppilas-aikaa siirtynyt virastoon; erotus oli vain se, että hän koulussa oli peljännyt järjestystä valvomaan määrättyjä toverejansa ja nyt eli alinomaisessa arkuuden tilassa viraston päällikköjen takia. Jo näiden kamari-itsevaltiaiden kynnykselle tullessa tunsi hän vapisevansa kiireestä kantapäähän asti; tämä alituinen pelonalaisuus taas teki hänen käytöksensä kömpelöksi samalla kuin se nöyristi hänen ryhtinsä ja sai hänet hermostuneesti änkyttämään.
Pariisista ei hän tuntenut enempää kuin sokea, joka koiransa taluttamana joka päivä kulkee samaa tietä paikoillensa; lukiessansa sanomalehdestä uutisia merkillisimmistä tapahtumista ja häväistysjutuista piti hän niitä satumaisina tarinoina, joita vilkkaammat ihmiset olivat keksineet huvittaaksensa pikku virkamiehiä. Järjestyksen miehenä ja luonnostansa vanhoillisena, vaikkakin puolueen ulkopuolella eläen, vihasi hän kaikkia "uutuuksia" ja hyppäsi tavallisesti yli koko valtiollisen osaston, joka vissin puolueen lahjomassa sanomalehdessä tietysti, oli vääristelty. Kävellessänsä iltapäivällä Champs-Elyséen puistokäytävää, katseli hän kävelijäin taajoja joukkoja ja vaunujen vierivää virtaa kuin kaukaisia, outoja maita vaeltava matkailija.
Palveltuansa tänä vuonna umpeen laissa määrätyt 30 virkavuotta oli hän uudenvuodenpäivänä saanut kunnialegioonan ristin, joka näissä sotilasmaisiksi laitoksiksi käyneissä virastoissa oli tullut välttämättömäksi kehoitukseksi näille viheriään pöytään naulituille, surkuteltaville rangaistusvangeille sen pitkällisen ja kauhistavan orjuuden tähden, jota virallisesti kutsutaan "uskolliseksi palvelukseksi". Vasta tämä kunnian osoitus, joka oli antanut hänelle uuden, korkeamman käsityksen omasta kyvystä, oli voinut muuttaa hänen elintapojansa. Entiset juovikkaat housunsa ja kirjavat liivinsä oli hän siitä alkaen kerrassaan hyljännyt ja käytti nyt ainoastaan mustia housuja ja pitkää takkia, jonka napinlävessä hänen leveä kunnianauhansa näytti paremmalta. Nyt muisti hän joka aamu ajaa partansa, puhdistaa kyntensä huolellisesti, muuttaa liinavaatteita joka toinen päivä j.n.e. tehden tämän kaiken kunnioituksesta sovinnaisuuden vaatimuksia ja sitä kansallista ritarimerkkiä kohtaan, jota hän nyttemmin kantoi. Lyhyesti sanoen: seuraavasta päivästä alkaen esiytyi hra Caravan uutena, siistittynä, mahtavana ja alentuvaisena ihmisenä. Kotona hän puhui kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa "rististänsä". Ja siinä määrässä oli hänen ylpeytensä lisääntynyt, ett'ei hän enää kärsinyt nähdä toisenlaisia "nauhoja" muiden napinreijissä. Vieraiden maiden oudot kunnian-merkit saivat hänet melkein raivoon; "niitä ei pitäisi sallittaman kantaa Ranskassa", sanoi hän. Ja erityisesti harmitteli hän tästä tohtori Chenetille, jonka hän joka päivä tapasi raitiovaunussa ja aina joku toisenlainen nauha rinnassa, milloin valkea, milloin sininen, milloin keltainen tahi vihreä.
Näiden herrojen välinen keskustelu, joka alkoi Riemuportilta ja kesti Neuillyyn saakka, käsitteli muuten aina samoja asioita. Tänään niinkuin usein ennenkin puhuivat he ensin niistä moninaisista, paikallisista epäkohdista, jotka harmittivat heitä kumpaakin ja joita Neuillyn maistraatti ei ryhtynyt korjaamaan. Sitten siirtyi hra Caravan puhumaan sairauksista ja taudeista, kuten lääkärin kanssa keskustellessa melkein aina käy ja toivoi täten saavansa häneltä jonkun tiedon murusen ilmaiseksi taikka onnistui hänen ehkä hienosti menettelemällä saada aikaan täydellinen maksuton neuvottelu, jos lääkäri ei vain huomannut hänen aiettansa. Viime aikoina oli näet hänen äitinsä terveys alkanut käydä arveluttavaksi. Tuon tuostakin sai hän pitkällisiä tainnoskohtauksia eikä suostunut hoidattamaan itseänsä, vaikka olikin jo 90-vuotias.
Hra Caravan tuli aina liikutetuksi ajatellessansa äitinsä korkeaa ikää ja sanoi aina "tohtori" Chenetille: "ettehän liene monta sellaista tapausta tavannut ammatissanne?" Tyytyväisenä hän silloin hykerteli käsiänsä, ei juuri sen vuoksi, että hän välttämättä olisi halunnut äiti parkansa ikuistuvan tässä maailmassa, vaan enemmän hyvänä takeena hänen oman elämänsä pituudesta.
"Niin", jatkoi hän, "meidän suvussamme ollaan pitkä-ikäisiä. Sen vuoksi olenkin varma siitä, että elän sangen vanhaksi, ellei tapaturmaa satu."
Tohtori Chenet heitti häneen säälivän katseen. Sitten tarkasteli hän hetkisen naapurinsa punakkaa naamaa, paksua niskaa, velttojen ja lihavien jalkojen välissä riippuvaa, pulleaa vatsaa ja koko tuota sairalloisesti pöhöttynyttä, halvaukselle altista virkamiesruumista; vihdoin siirsi hän harmahtavaa panamahattuansa hieman ylemmäs ja sanoi ivallisesti:
"Elkää olko siitä varma, kunnon ystäväni; äitinne on vanhaa, vankkaa tekoa, mutta tehän olette kohoa hyytelöä!"
Nämä sanat sattuivat ja hra Caravan vaikeni.
Tällä välin oli raitiovaunu saapunut sille pysäkille, jossa heidän oli poistuttava. Molemmat herrat astuivat alas vaunuista ja tohtori Chenet pyysi ystävänsä juomaan lasin vermuttia Globe-kahvilaan, joka oli juuri vastapäätä ja muutenkin heidän tavallinen ravintolansa. Vanhana ystävänä tervehti isäntä tulijoita ojentaen heille kaksi sormea tiskillä olevien pullojen ylitse; sen jälkeen menivät he dominonpelaajien luo, jotka olivat istuneet paikoillansa päivällisistä asti. Vastattuansa tavalliseen kysymykseen: mitä uutta kuuluu? juttelivat he hetkisen, kunnes pelaajat taas ryhtyivät jatkamaan keskeytynyttä peliänsä. Herrat toivottivat "hyvää yötä" ojentaen kätensä pelaajille, jotka ylöskatsahtamatta kättelivät heitä ja niin poistuivat he kotiinsa myöhäiselle päivällis-aterialle.