Hra Caravan asui pienessä kaksikerroksisessa talossa Courbevoien torin varrella, jonka alakerrassa oli parturitupa. Hänen huoneustoonsa kuului pari kamaria, ruokasali ja keittiö eikä muuta. Näissä suojissa vaelsivat usein korjatut tuolit ympäri sen mukaan kuin tarvis vaati; rva Caravanin aika meni näitä huoneita siistiessä, sillävälin kuin 12-vuotias tytär Maria Lovisa ja 9-vuotias poika Filip August juoksentelivat katuojia myöten korttelin poikaviikarien kanssa.
Yläkertaan oli hra Caravan sijoittanut äitinsä, jonka ahneus oli naapurein kesken tunnettu ja jonka tavaton laihuus oli antanut aihetta sukkeluudelle: "häntä luodessaan oli hyvä Jumala ollut yhtä saita kuin ämmä itse." Aina oli vanhus pahalla tuulella eikä kulunut päivääkään, ettei hän aikaansaanut riitoja ja hermostuttavia kohtauksia. Akkunastansa sätti hän portaillansa seisovia naapureita, kuljeskelevia maatavarain kaupustelijoita, kadunlakaisijoita ja katupoikia, jotka taas kostivat seuraamalla vanhuksen jäljessä — niin pian kuin tämä näyttäysi kadulla — ja rähisemällä hänen ympärillänsä: "eläköön noita-akka!"
Pienikasvuinen, normandialainen palvelustyttö, joka muuten oli uskomattoman hölmistynyt, hoiti taloutta ja makasi yönsä vanhuksen luona yläkerrassa ollakseen saapuvilla, jos mitä sattuisi tapahtumaan.
Kotiin tultuansa tapasi hra Caravan vaimonsa tietysti siistimässä huoneita, joka olikin hänen ehtymätön intohimonsa; tällä kertaa kiilloitti hän flanellilapulla talon verrattain autioissa suojissa löytyvien mahonki-tuolien selkänojia. Hän käytti aina ohkaisia vaatesormikkaita ja monivärisillä nauhoilla koristettua myssypäähinettä, joka aina oli vinossa toisella korvallisella. Kaikille, jotka sattuivat tapaamaan rouvan pesemässä permantoa, harjaamassa vaatteita, tomuttamassa huonekaluja tahi puuhaamassa pyykkiammeen ääressä, sanoi hän aina tähän tapaan:
"Minä en ole rikas ja, kuten näette, asumme me sangen yksinkertaisesti, mutta siisteys on minun ylellisyyteni ja se on mielestäni yhtä hyvä kuin mikä muu ylellisyys tahansa."
Itsepäisen, käytännöllisen älynsä avulla oli hänestä tullut miehensä ohjaaja kaikessa. Joka ilta oli heillä ensin ruokapöydässä ja sitten maata ruvettaessa pitkiä keskusteluja hra Caravanin virka-asioista; vaikka rouva olikin parikymmentä vuotta nuorempi miestänsä, niin uskoi tämä itsensä hänelle kuin rippi-isälle, jonka neuvoa kaikessa noudatetaan.
Sievä ei hän ollut koskaan ollut; nyttemmin oli hän ruma, lyhytkasvuinen ja laiha. Se vähä, mitä hänellä mahdollisesti voi olla naisellisia suloja, jotka taitava ompelijatar ehkä olisi voinut saada esille, hupeni tykkänään hänen huonosti leikattujen pukujensa peittoon. Aina näyttivät hänen hameensa istuvan vinossa ja sitä paitse oli hänellä piintynyt tapa alinomaa kynsiskellä itseänsä milloin mistäkin, välittämättä ensinkään läsnäolijoista. Ainoa koriste, jota hän kantoi, oli kirjavilla, lukuisilla nauhanpätkillä koristettu myssy.
Nähtyänsä miehensä tulevan kotiin, nousi rouva ylös, suuteli häntä poskille ja kysyi:
"Muistitkos käydä Potinin luona, ystäväni?"
Hra Caravan vajosi masentuneena istumaan: neljännen kerran oli hän unhottanut toimittaa tämän hänelle uskotun asian.