Heitä vastapäätä oleva, autio Maranten saari peitti heidät sen puolisella kukkulalla mahdollisesti vaanivilta vihollisilta. Saaren pieni ravintola oli suljettu ja näytti olleen autio jo vuosikausia.
Hra Sauvage veti joesta ensimäisen kalan. Pian sai Morissot toisen ja tuon tuostakin nostivat he onkivapansa, jonka siiman nenässä hopealta hohtava pikkukala pyristeli päivän paisteessa. Tämähän oli ihan ihmeellisen onnistunut onkiretki, arvelivat kumppanukset.
Saadut kalat pistivät he varovasti sangen tiheäsilmuksisesta verkkokankaasta tehtyyn pussiin, joka heillä oli liossa jalkojensa juuressa. Suloinen ilon tunne valtasi heidät molemmat, tuollainen hiljainen ilo, joka syntyy kauvan kaihotun ja rakkaan mieliteon tyydyttämisestä.
Aurinko lämmitti heidän olkapäitänsä niin suloisesti, ett'eivät he enää viitsineet ajatella paljo mitään. Eivätkä he kuunnelleet mitään. Eivätkä välittäneet mitään muusta maailmasta. He onkivat.
Mutta äkkiä kuului kumea jyräys ikäänkuin olisi se tullut maan alta. Maa heidän allansa tärähti. Se oli kanuunan jyrisevä laukaus.
Morissot käänsi päänsä ja huomasi kaukana vasemmalla kohoavan suuren vuoren, Mont-Valerienin, lumipeitteisen kukkulan yllä väikkyvän harmajan savupilven.
Pian pelmahti toinen savupilvi linnoitusvallituksen harjalta ... ja sitten kuului uusi jyräys. Tätä seurasi kolmas ja neljäs, ja alinomaa syöksi vuoren kukkula sitten kuolettavia henkäyksiänsä, puhalsi ulos valkoisia usmapilviä, jotka verkallensa nousivat kolealle taivaalle jäädäkseen väikkymään laajenevana pilvenä kukkulan ylitse.
"Nyt ne siis taas alkoivat", sanoi hra Sauvage olkapäitänsä kohauttaen.
Morissot, joka ahdistunein mielin tarkkasi onkikorkkinsa pulpahduksia, tunsi äkkiä rauhallisen kansalaisen suuttumusta noita hulluja kohtaan, jotka kävivät sotaa ja häiritsivät levollisia onkimiehiä.
"Ihmisten täytyy olla aivan typertyneitä menettääksensä tuolla tavoin henkensä!" napisi hän.