Muutamia sekunteja myöhemmin olivat he vankeina ja sidottuina. Ja sitten saattoivat preussilaiset sotilaat heidät veneelle ja kuljettivat heidät vastapäätä olevalle Maranten saarelle. Nyt vasta huomasivat he, ettei saari ollutkaan autio, sillä vallan hyljätyltä näyttäneen ravintolan takana istui parikymmentä saksalaista sotamiestä.
Eräs karvainen jättiläinen, joka istui kahareisin tuolilla poltellen suurta porsliinikoppaista piippua, kysyi heiltä erittäin sujuvalla ranskankielellä:
"No, hyvät herrat, kuinka onkiretkenne onnistui?"
Sotilaat laskivat upseerin eteen kaloja täynnä olevan verkkopussin, jonka eräs heistä oli ottanut mukaan.
"Kas, kas! Ei ilmeisesti ole hullummin onnistunut. Mutta kysymys ei oikeastaan ole siitä. Kuulkaa nyt rauhallisesti minua elkääkä hätäilkö! Minä näen teissä kaksi vihollisen lähettämää vakoilijaa, jotka olen ottanut vangiksi ja ai'on ammuttaa kuoliaiksi. Te olette nimittäin käyttäneet onkimista ainoastaan tekosyynä voidaksenne paremmin suorittaa vakoiluaikeenne. Te olette joutuneet minun käsiini. Sen pahempi teille. Sellaista on sota.
"Mutta kun te olette voineet päästä ranskalaisten etuvartijain ohitse, niin on teillä epäilemättä tiedossanne tunnussana palausretkeänne varten. Ilmoittakaa minulle tuo tunnussana, niin saatte armon."
Ystävykset seisoivat synkeinä ja hermostuksesta hieman vapisevin käsin, mutta eivät virkkaneet mitään.
"Kukaan ei saa sitä koskaan tietää", jatkoi upseeri, "ja te saatte palata takaisin kaikessa rauhassa. Salaisuus hälvenee teidän mukananne. Mutta jos kieltäydytte sitä ilmaisemasta, olette heti kuoleman omat. Päättäkää siis!"
Ystävykset pysyivät jäykkinä eivätkä suutansa avanneet.
Yhäti kylmäverisenä jatkoi preussilainen viitaten kädellänsä joelle päin: