Kahden tulen väliin joutuneena ei hra Caravan tiennyt mitä vastata, vaan lähetti vihdoin Maria Lovisan kysymään mummolta, miksi hän viivytteli. Ja sitten istui hän ja odotti alaspäin katsellen, sillä välin kuin hänen vaimonsa harmistuneena kilisti veitsellänsä lasin laitaan.
Ovi aukesi samassa ja tyttönen palasi yksin takaisin hengästyneenä ja kalpeana.
"Mummo makasi lattialla," sanoi hän huohottaen.
Hra Caravan hypähti ylös, viskasi ruokaliinansa pöydälle ja juoksi ylös rappusia, joilta kuului hänen pitkien, nopeiden askeltensa kaiku; vakuutettuna siitä, että tämä taas oli anopin keksimiä kujeita, kohautti rouva olkapäitänsä koko ilmoitukselle, mutta seurasi verkallensa sentään miehensä jäljessä.
Mummo makasi pitkällänsä keskellä lattiaa, kasvot permantoon käännettyinä, ja kun hra Caravan käänsi hänet seljällensä jäi hän siihen rojottamaan yhtä liikkumattomana, keltaisine, kuivine kurttuisine kasvoinensa, silmät ummessa, huulet tiviisti suljettuina ja koko tuo laihan kuiva ruumis jäykistyneenä vallan tunnottomaksi.
Caravan polvistui hänen viereensä ja vaikeroi:
"Voi äiti raukkaa, voi minun poloista äiti-raukkaani!"
Kun rouva oli tarkastanut häntä vähän aikaa, selitti hän lyhyesti:
"Muori on taas saanut pyörtymyskohtauksen, siinä kaikki! Mutta sen on hän tehnyt riistääksensä meiltä ruokarauhan, ole varma siitä!"
Yhdessä kantoivat he mummon sänkyyn ja riisuivat pitovaatteet hänen yltänsä. Sitten ryhtyivät he kolmen hengen — hra ja rva Caravan sekä palvelustyttö — häntä hieromaan. Mutta kaikista näistä ponnistuksista huolimatta ei muori tullut tajullensa.