"Kas nyt, siskoni, kaadan minä sille vähän ruton puhdistusroppeja!"
Hän vetäisi liipasinta. Aasi peräysi kolmisen askelta, putosi istuallensa, yritti nousta taas jaloillensa ja kaatui vihdoin kyljellensä ja sulki silmänsä. Koko sen vanha vähäkarvainen ruumis värisi ja jalat liikkuivat kuin olisi se aikonut juosta. Veri virtasi sen ikenistä. Pian ei se enää liikahtanut. Se oli kuollut.
Miehiä ei naurattanut. Huvitus oli ollut liian lyhyt, heistä tuntui kuin olisi heiltä varastettu jotakin.
"No, mitäs me nyt näin varhain sille teemme?" kysyi Maillochon.
"Elähän hätäile, siskoni", vastasi Labouise, "viedään se veneeseen siksi kunnes ilta hämärtyy. Sitten voimme vähän kujeilla."
Lähdettiin soutamaan haapiota lähirantaan. Aasi-vainaja, joka sai sijansa keulassa, peitettiin tuoreilla heinillä ja sitten viskausivat molemmat maleksijat sen päälle ja nukahtivat.
Puolen päivän aikaan veti Labouise vanhan ja likaisen haapion salalaatikosta esille litran viiniä, leipää, voita ja raakaa linnunlihaa. Sitten kävivät toverukset yhdessä aterialle.
Ja kun ateria oli syöty, nukahtivat he jälleen kuolleen aasin päälle. Vasta illan hämärtyessä havahtui Labouise, ravisteli toveriansa, joka kuorsasi kuin uruilla, ja komensi:
"Hei, siskoni, nyt lähdetään reissuun!"
Maillochon istuutui soutamaan. Hitaasti soutelivat he Seinejokea ylöspäin, sillä olihan heillä vielä aikaa. Niin liukui haapio kukkivia vesililjoja kasvavien rantamien ohi, jotka tuoksuivat veden kalvoon kuvastuvien rantapihlajain valkeilta kukilta; hiljaa liukui tuo liejun värinen, vettynyt alus yli lumpeiden suurten, litteiden lehtien, joiden valkoiset, pyöreät, kulkuisten tavalla halkeavat kukkaiset se taivutti hetkeksi allensa, vaikka ne haapion ylimentyä taas ennallensa oikesivat.