Vanhus ei osannut iloansa hillitä.
Hän käveli edestakaisin lattialla, pyöritteliin kantapäillään ja huudahteli ehtimiseen:
— Mikä onni! Mikä onni! Sen voi onneksi sanoa.
Pietari kysyi:
— Te tunsitte siis hyvin hyvästi tuon Maréchalin?
Isä vastasi:
— Kyllä, hän oli joka ilta luonamme; muistat kai, että hän nouti sinut koulusta ja usein saattoi sinut sinne jälleen. Ja sinä aamuna, kun Juhani syntyi, toi hän lääkärin. Mahdollista on hyvinkin, että hän tuli sitä kuolinvuoteellansa ajatelleeksi ja kun ei hänellä mitään perillisiä ollut, on hän tuuminut itsekseen: "Olen ollut pienokaisen syntymisessä avullisena, hänen tulee niin muodoin saada rahani."
Rouva Roland mutisi, ikäänkuin jos hän olisi ajatellut ääneen:
— Oi sentään! Se oli kelpo mies, ettei meidän päivinämme usein tapaa moisia.
Juhani nousi ylös: