— Ei! Minä tunsin häntä niin vähän.
Passarityttö mietti hetkisen ja sanoi sitten nauraen:
— Aivan! Onni oli veljelläsi, että hänellä oli sen laadun ystäviä. Ei ole todellakaan kummaa, että hän on niin vähän sinun näköisesi.
Tohtori sai halun lyödä häntä vasten suuta, tietämättä oikeastaan miksi ja kysyi purren hammasta:
— Mitä sillä tarkoitat?
Hän näytti viattomalta:
— Minäkö? En mitään! Meinasin vaan, että hän on sinua onnellisempi.
Tohtori heitti rahat pöydälle ja meni. Nyt toisti hän lauseen: "Ei ole niin kummaa, että hän on niin vähän sinun näköisesi." Mitä oli hän meinannut? Varmaankin oli siinä pohjalla ilkeyttä ja alhaisuutta! Niin! Hän oli luonnollisesti arvellut, että Juhani oli Maréchalin poika.
Se viha, jonka hän tunsi sen epäluulon johdosta, joka oli heitetty hänen äitiänsä vastaan, oli niin voimakas, että hän seisahtui ja etsi paikkaa, johon hän voisi istahtaa. Ja äkkiä tuli hän ajatelleeksi Marowskon sanoja iltaa ennen: "Se ei tule näyttämään hyvältä." Oliko hän ajatellut samaa?
Ne perusteet, jotka näyttivät synnyttävän tämän ilkeän epäluulon sydämissä, sukelsivat nyt hänessä esille yksi toisensa perästä. Että vanha poika, jolla ei ole perillisiä, jättää omaisuutensa erään ystävänsä kahdelle lapselle, se on luonnollinen asia, mutta että hän antaa sen ainoastaan yhdelle näistä lapsista, se oli jotakin, jota ihmiset tavallisesti kummastelevat, juoruilevat ja nauravat. Miten oli se tapahtunut, ettei hän ollut nähnyt sitä edeltäkäsin, ettei hänen isänsä tuntenut sitä eikä hänen äitinsä sitä arvannut?