— Miten tulitte tuttavuuteen tuon Maréchalin kanssa?
Roland vanhus nosti päätään ja sanoi ajatellen:
— En tosiaankaan muista sitä niin tarkoilleen. Siitä on niin pitkä aika. Niin! Sinun äitisi tutustui puodissa, — eikö totta Loviisa? Hän pistiin tilaamassa yhtä ja toista ja sittemmin tuli hän yhä useammin puotiimme. Hän oli meidän tuttava kaupantekijänä, ennenkuin hän tuli ystäväksemme.
Pietari, joka istui ja söi papuja, pisti niitä toisen toisensa perästä kahveliin ikäänkuin vartaaseen ja pitkitti:
— Milloinka osapuilleen teitte sen tuttavuuden?
Roland ajatteli uudelleen, mutta kun hän ei voinut muistaa enempää, kysyi hän vaimoltaan.
Tämä muisteli mielessään ja sanoi varmalla ja tyvenellä äänellä:
— Se oli vuonna 1868. Pietari oli kolmivuotias. Hänellä oli silloin tuhkarokko; ja Maréchal, jota emme vielä paljon tunteneet, oli meille suureksi avuksi.
Roland huudahti:
— Se on totta, hän oli tosiaankin verraton. — Kun äiti ei enää jaksanut väsymyksen tähden ja minulla oli kiire puodissa, kävi hän apteekista sinulle rohtoja. Ja kun olit tullut terveeksi, et voi ajatella, miten iloinen hän oli ja miten hän sinua suuteli. Tästä saakka tulimme niin hyviksi ystäviksi.