Rouva Roland ei uskaltanut puhutella Pietaria. Hän tiesi saavansa pojaltaan lemmettömän vastauksen.
Pietari ei uskaltanut puhutella äitiään, sillä hänkin tiesi, että hän vastoin tahtoaan tulisi tätä puhuttelemaan kolkosti ja häijysti.
Istui vaan piirustellen kepillään pyöreihin kiviin ja lyöden niihin. Hän oli ajatuksissaan ottanut pieniä kiviä hyppysiinsä ja heitteli niitä nyt kädestä toiseen. Sitten rouva Roland epämääräisellä ja tuijottavalla katseellaan älysi kaukana rannalla poikansa Juhanin, joka kalasteli siellä rouva Rosemillyn kanssa. Hän seuraili heitä silmillään ja tarkasteli heidän liikenteitään, samalla kun hänen äidin-aistinsa hämärästi arvaili, että heillä nyt ei ollut tavallisia puheita keskenään. Hän huomasi heidän vieretysten kumartuvan alas, jolloin he näkivät toistensa kuvat vedessä, jälleen ojentuvan ylös ja seisovan kasvot vastakkain, kun he tutkiskelivat toistensa sydämiä ja lopulta miten he kiipesivät ylös ja istuutuivat kallion kappaleelle, jossa he antoivat toisilleen lupauksensa. Pietarikin tarkasteli heitä ja kuiva nauru pääsi häneltä. Kääntymättä häneen kysyi rouva Roland:
— Mikä sinua oikeastaan vaivaa:
— Otan oppia miten valmistautaan aisan kantajaksi.
Rouva Roland säpsähti, liikutettuna, loukattuna tuosta sanasta, toivotoinna siitä asiasta, jonka hän luuli ymmärtävänsä.
— Ketä sinä tarkoitat?
— Juhania tietenkin! He tuolla kaukana näyttävät jotenkin hullunkurisilta.
Rouva Roland sammalsi liikutuksesta vavisten:
— Voih, Pietari, kuinka julma sinä olet. Rouva Rosemilly on kuin rehellisyys itse. Veljesi ei koskaan olisi parempaa löytänyt.