Rouva Rosemilly ojensi Juhanille kätensä, joka vielä oli märkä.
— Kyllä, hyvinkin huolin. Uskon että olette hyvä ja rehellinen…
Mutta en tahdo tehdä vanhempienne mieltä vasten.
— Voi, luuletteko, ettei äiti ole aavistanut tätä, tahi että hän teistä niin pitäisi, jos hänellä jotain olisi avioliittoamme vastaan.
— Se on totta.
He vaikenivat. He olivat kumpainenkin hieman hämillään siitä, mitä oli semmoisella vauhdilla tapahtunut heidän välillään. He eivät tienneet mitä tehdä.
Rolandin ääni pelasti heidät.
— Tuolla tulee vihdoinkin äiti.
Rolandin rouva oli ensiksi jäänyt seisomaan kahden kesken Pietarin kanssa rannalle, sillä kumpaakaan heistä ei huvittanut kiipeillä kallion lohkareilla ja pudota hupsahtaa veden syvänteihin; mutta kuitenkin ajattelutti heitä jäädä yhteen. Äiti pelkäsi poikaansa ja poika samoin äitiään ja itseään sekä katkeraa mielen tilaansa, jota hän ei voinut hillitä.
He istuivat kumminkin aivan likelle toisiaan kivien peittämälle rannalle.
Ja täällä istuessaan kumpainenkin ajatteli samalla aikaa: "Kuinka kaunista täällä on mahtanut olla muinaisina aikoina."