— Suus kiini, suus kiini!
— Ei! Olen kauan tahtonut sanoa sinulle ajatukseni; nyt annat minulle siihen tilaisuuden. Minä lyön myrkkyhampaasi kurkkulakeesi! Minä pakoitan sinut pitämään itseäni arvossa.
— Pitämään arvossa … sinä … joka olet häväissyt meidät kaikki ahneudellasi.
— Mitä sanot? sano se uudelleen, jos uskallat!
— Minä sanon, ei oteta silloin toisen miehen rahoja, kun ollaan muka toisen poika.
— Mitä sinä sanot … sano se vielä kerran.
— Minä sanon, mitä kaikki ihmiset kuiskailevat, että sinä olet sen miehen poika, joka on jättänyt sinulle omaisuutensa. Eikä kunniallinen ihminen ota vastaan rahoja, jotka häpäisevät hänen äitiänsä.
— Pietari … Pietari … Pietari … tiedätkö mitä sanot?… Ja sinä … sinä … tuon ilkeän panettelun lausut?
— Niin … minä. Et ole huomannut, että olen ollut kokonaisen kuukauden menemäisilläni turmioon surusta, että vietän yöni unetoinna ja päiväni piiloutuneena kuin villi eläin, etten tiedä mitä teen, tahi mitä minusta pitää tuleman, niin täynnä kuin olen häpeää ja surua, sillä aavistin sen ensin ja nyt tiedän sen.
— Pietari … ole ääneti… Äiti on täällä sivulla! Huomaa, hän voi kuulla meidät … hän kuulee meidän puheemme…