Mutta mitä teki hän? Ei liikahdus, ei hengähdys, ei huokauskaan ilmaissut ihmisen läsnä oloa tämän oven toisella puolen. Oliko hän paennut? Jos hän oli paennut oli hänen täytynyt juosta ulos akkunasta! Pelko valtasi hänet ja hän työnsi oven auki ja ryntäsi huoneeseen.
Se näytti tyhjältä. Yksi ainoa kynttilä pesukaapin päällä valaisi sitä. Juhani juoksi akkunan luo. Se oli kiini ja saranat edessä. Mutta käännyttyään etsimään huoneen pimeitä nurkkia, näki hän että esirippu oli vedetty sängyn eteen. Hän juoksi sen luo ja veti sen syrjään. Täällä makasi hänen äitinsä pitkällään, pää peitettynä päänalaiseen, jota hän kumpaisellakin kädellään piteli kiini suonenvedon tapaisesti korviinsa saakka, ettei hän kuulisi.
Juhani luuli hänet ensin tukehtuneeksi. Mutta sitten tarttui hänen hartioihinsa ja liikahdutti häntä, vaan ei hän sittenkään laskenut käsistään pään alaista, joka peitti hänen kasvonsa ja jota hän puri, ettei huutaisi.
Juhani ymmärsi nyt miten syvältä tuo sanomatoin tuska oli liikuttanut häntä. Ja hänen hyvää rehellistä sydäntään särki myötätuntoisuudesta. Hän ei ollut mikään tuomari, hän oli ihminen täynänsä heikkoutta, hän oli äitiään rakastava poika. Hän ei muistanut mitään siitä, mitä toinen oli sanonut, hän kosketti ainoastaan käsillään äitinsä tunnotonta ruumista ja kun hän ei voinut repiä pään alaista hänen kasvoiltaan, suuteli hän hänen vaatteitaan ja sanoi:
— Äiti, äiti, rakas äiti, katso minuun! Se ei ole totta. Tiedän hyvin, se ei ole totta.
Suonenvetoinen vavistus meni läpi hänen ruumiinsa, oli ikäänkuin hän tukehtuisi ja yhtäkkiä purskahti hän itkuun. Ja kaikki hänen hermonsa höltyivät, hänen pinnistetyt jäsenensä oikesivat, hänen sormensa avaantuivat ja laskivat tyynyn, jonka Juhani otti pois hänen kasvoiltaan.
Hän oli kuolon kalpea ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Juhani kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja painoi vitkallisesti hänen silmilleen surullisia suudelmia, joita hänen kyyneleensä kastelivat, ja jatkoi:
— Äiti, rakas äiti, tiedän hyvin, että se ei ole totta!
Hän nousi seisalleen ja katsoen häneen sanoi voimiaan ponnistaen:
— Kyllä se on totta, lapseni!