Ja he istuivat sanatoinna vastapäätä toisiaan. Ja niin tuntui taas, kuin hän tukehtuisi, mutta sitten voitti hän itsensä uudelleen ja pitkitti:
— Se on totta, poikueni. Mintähden valehdella. Se on totta. Et uskoisi minua, jos valehtelisin.
Äiti näytti järkensä menettäneeltä. Pelon valtaamana notkistiin Juhani polvilleen ja sanoi:
— Hiljaa, äitiseni, olehan toki hiljaa!
Äiti oli noussut ylös kauhean päättäväisenä:
— Nyt ei minulla enää olekaan mitään sanomista, lapsukaiseni. Voi hyvin!
Hän meni ovea kohden. Juhani tarttui häntä kumpaisestakin kädestä kiini ja huusi:
— Mitä teet, äiti, minne sinä menet?
— En tiedä … mitä tietäisin … minulla ei ole enää mitään tekemistä … olenhan yksin nyt.
Hän ponnisteli päästäkseen irti, mutta Juhani pidätti häntä ja hoki vaan myötäänsä: