— Äiti, äiti, äiti…
Ja äiti sanoi, koetellessaan irtautua poikansa kovista käsistä:
— Ei, ei! Nyt en ole enää sinun äitisi, en ole enää mitään sinulle, enkä kenelle muullekaan. Sinulla ei ole isää eikä äitiä, poika poloiseni… Hyvästi.
Yhtäkkiä selveni Juhanille, että jos hän nyt antaisi hänen mennä, ei hän näkisi häntä milloinkaan enää. Sentähden nosti hän hänet ylös, vei pois nojatuoliin, asetti hänet siihen väkisin, heittiin polvilleen ja sulki hänet syliinsä.
— Elä mene täältä, äiti, minä rakastan sinua ja tahdon pitää sinusta kiini. Tahdon aina pitää sinut luonani, oma rakas äitini!
Äiti sopersi murtuneella äänellä:
— Ei, rakas poikani, se on mahdotointa nyt. Tänä iltana sinä itket, mutta huomenna näytät minulle ovea. Et sinäkään tahdo antaa minulle anteeksi.
Juhani vastasi tähän semmoisella rakkauden tunnollisella purkauksella, että äiti huudahti ja veti hänet aivan itseensä kiini ja suuteli häntä.
Sitte istui jälleen aivan hiljaa, kasvot poikansa kasvoissa kiini, ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Ei, Juhani. Sinä et anna minulle anteeksi huomenna. Sinä luulet niin, mutta sinä erehdyt. Olet anteeksi antanut minulle tänä iltana, ja se on pelastanut elämäni, mutta sinun ei pidä nähdä minua enää.