— Äiti, elä puhu niin!
— Kyllä, Juhani, minun pitää päästä pois. En tiedä minne menen tahi miten minun on käyttäyminen tahi mitä minun on sanominen, mutta minun pitää päästä.
— Äiti, sinun pitää jäädä, minä tahdon sen, minä en voi olla ilman sinua. Ja sinun tulee luvata minulle se nyt, nyt paikalla.
— En, en.
— Äiti, sinun pitää, sinun pitää.
— Se on mahdotointa. Sillä tavalla tuomitseisin meidät kaikki ijankaikkiseen kiusaan. Tiedän nyt, mitä se merkitsee. Me emme enää voi nähdä toisiamme punehtumatta häpeästä, ja joka kerta sinun silmäsi saavat minut luomaan omani alas.
— Se ei ole totta, äiti!
— Se on totta! Olen ymmärtänyt kaikki, mitä veliraukkasi on kärsinyt, kaikki. Kuullessani hänen äänensä olin minä vähällä menettää järkeni. Sinä olit vielä minun! Nyt ei minulla ole sinuakaan. Voih! Juhani, luuletko voivani elää teidän kahden keskellä? Myöskin sinä olet sitä ajatteleva joka hetki päivästä.
— Ei! Minä rakastan enemmän sinua, enemmän kuin uskot, oi, paljoa enemmän. Ole järjellinen! Koettele jäädä vaan viikoksi. Lupaatko minulle sen? Sitä et ainakaan voi minulta kieltää?
Hän pani kumpaisenkin käsivartensa Juhanin olkapäälle ja sanoi: