— Mutta jos minä kerrankaan kuulisin sinun suustasi sen, jota nyt olen kuullut veljesi, jos kerrankaan lukisin silmistäsi sen, jota luen hänen silmistään, tunnin kuluttua, ymmärrätkö, tunnin kuluttua … lähtisin pois ainiaaksi.
— Äiti, äiti…
— Yhdessä kuukaudessa olen kärsinyt kaikki, mitä ihminen voi kärsiä. Siitä hetkestä saakka kun ymmärsin, että poikani epäili minua ja että hän arvasi totuuden, on jokainen silmän räpäys elämässäni ollut kiusa, jota on mahdotoin selittää. Mutta kuule, Juhani, jos minä jään, tulee sinun olla siksi kovaluontoinen, ettet ole minulle vihamielinen, sinun tulee voida sanoa itsellesi, punehtumatta ja minua ylenkatsomatta, ettet ole Rolandin poika … olen kärsinyt kylläksi … en jaksa enempää. Jos eläisimme yhdessä tästedes, tulee sinun ajatella, että jos olenkin ollut isäsi jalkavaimo, niin olen vielä enemmän ollut hänen oikea vaimonsa, ja että sydämeni pohjalla en sitä häpeä enkä ensinkään kadu, että rakastan häntä vieläkin, niin kuollut kuin hän onkin, aina olen häntä rakastava, enkä koskaan ole muita rakastanut kuin häntä, sillä hän on ollut koko minun elämäni, kaikki iloni, toivoni, lohdutukseni, kaikki, kaikki on hän ollut minulle! Niin totta kuin Jumala minua kuulee, minä en olisi tullut milloinkaan tavanneeksi mitään hyvää elämässä, ellen olisi tavannut häntä, en milloinkaan mitään rakkautta, en mitään! Minulla on vaan ollut hän maailmassa, ja sitten vaan kaksi, veljesi ja sinä. Olin antautunut hänelle sieluineni ruumiineni ja enemmän kuin kymmenen vuotta olen ollut hänen vaimonsa, kuten hän on ollut aviotoverini Jumalan edessä, joka oli luonut meidät toisillemme. Mutta sitten huomasin että hänen rakkautensa alkoi kylmetä. Hän oli aina hyvä ja ystävällinen, mutta en ollut enää hänelle se kuin olin ollut. Voih, kuinka minä itkin… Miten elämä on surkeaa… Siinä ei mitään pysyväistä ole… Sitten tulimme tänne; enkä ole nähnyt häntä enää sen koommin ja nyt on hän kuollut! Mutta meistä hän kuitenkin piti, koskapa on muistanut sinua. Kyllä minäkin pidän hänestä viime hetkeeni saakka, enkä koskaan häpeä häntä. Jos tahdot minua jäämään, niin olkoon siis, että olet hänen poikansa ja puhelkaamme yhdessä hänestä ja ajatelkaamme häntä, kun katsomme toisiamme silmiin. Ellet sinä tahdo, niin hyvästi, Juhani, silloin emme voi olla yhdessä.
Juhani vastasi lempeästi:
— Jää, äiti!
Hän sulki Juhanin syliinsä ja alkoi itkeä taas.
— Mutta Pietari… Kun häntä ajattelen, niin en tiedä, mitä meistä tulee.
Juhani kuiskasi:
— Me aina keinon keksimme! Sinä et enää voi elää hänen kanssaan yhdessä.
Ajatellessaan vanhinta poikaansa, valtasi ahdistus hänet jälleen.