— Olen niin iloissani, että sinä olit paikan saaja.
Viimeinen side oli katkennut, nyt häntä ei enää mikään pitänyt kiini. Silloinkaan kun hän oli riuhtaissut rakkautensa juurineen päivineen irti, ei hän ollut tuntenut sitä tuskaa, — koiran surua, joka herransa on menettänyt — joka nyt sai hänet valtoihinsa.
Ei mitään varmaa maata jalkojen alla, vaan aaltoileva meri, joka mylvii ja vaatii saalistaan. Ei mitään paikkaa enää ympärillä, jossa olisi voinut mielin määrin astella, vaan ainoastaan muutamia kyynäriä lautoja, jossa kävellä kuolemaan tuomittuna muiden vankien keskellä.
Ja tähän kuljeksivaan orjaelämään oli hän tuomittu ainoastaan sen tähden, että hänen äitinsä oli antaunut vieraan miehen hyväilylle alttiiksi.
Eräänä iltana, kun hän tuli kotia, sanoi hänen äitinsä, uskaltamatta katsoa häntä silmiin:
— Sinulla kaiketikin on koko joukko asioita, pantavia toimeen matkaasi varten, enkä minä neuvoa tiedä. Olen tilannut mitä liinavaatteita tarvitset, ja olen käynyt räätälin luona vaatteita tilaamassa; mutta onko vielä mitään muuta, jota tarvitset?
Hän avasi suunsa sanoakseen: Ei. Mutta sai miettineeksi, että hän ainakin tarvitseisi jotakin matkalle sopivaa pukinetta, ja hän vastasi sentähden tyvenesti:
— En tiedä vielä oikein, mutta tiedustelen asiaa höyrylaiva-konttorilta.
Hän sai täällä luettelon välttämättömimmistä pukukappaleista. Kun hän ojensi tämän äitilleen, katsoi tämä häneen ensimäisen kerran pitkään aikaan ja hänen silmillään oli niin nöyrä katse, niin lempeä, niin surullinen ja rukoileva, kuin koiralla, joka rankaisua kärsiessään pyytää armoa.
Lokakuun 1 p:nä tuli "Lothringen", mennäkseen määräyksen mukaan seitsemäntenä jälleen New-Yorkiin. Ja Pietari Rolandin tuli muuttaa pieneen, keinuvaan kajuuttaansa, joka tulevaisuudessa tulisi olemaan hänen vankihuoneensa.