Mennessään seuraavana päivänä kaupungille tapasi hän äitinsä. Hän seisoi Pietaria odotellen ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä:
— Etkö tahdo että autan sinua panemaan kajuuttaasi reilaan?
— Ei kiitoksia, se on kunnossa.
— Tahdon mielelläni nähdä sen.
— Siinä ei mitään näkemistä ole. Se on mitätön ja pieni.
Sillä hyvällänsä hän läksi ja jätti äitinsä kalpeaksi ja murtuneeksi seinää vasten nojaumaan.
Samana päivänä kävi Roland laivalla ja päivällispöydässä hän vaan siitä tarinoi ja kummasteli suuresti, ettei hänen vaimonsa halunnut nähdä laivaa nyt, kun heidän poikansa siinä oli lähdössä.
Pietari ei ollut seuraavina päivinä paljon perheen kanssa yksissä. Hän oli kärtyisellä tuulella ja äreänä; hänen poislähtönsä oli kuin piiska heille kaikille. Mutta päivää ennen lähtöään oli hän yhtäkkiä tullut aivan toiseksi mieheksi. Siinä tuokiossa, jolloin hän hyvästeli vanhempiansa, ennen kun meni laivalle, nukkuakseen siellä ensimäistä yötä, kysyi hän:
— Tulette kai aamulla laivalle hyvästiä sanomaan? Matkustamme yhdentoista aikana. Olkaa siellä jo puolivälissä kymmenen.
— Kuule, huudahti hänen isänsä, kun olemme sanoneet sinulle hyvästimme, menemme me "Helmeen" odottaaksemme sinua rannassa ja nähdäksemme sinua vielä viimeisen kerran. Eikö niin, Loviisa?