— Kyllä.
Tunti sen perästä makasi Pietari pienellä tilallaan, joka oli pitkä ja kapea kuni ruumiskirstu. Kauvan makasi hän avoimin silmin ja ajatteli kaikkea sitä, joka kahden viimeisen kuukauden kuluessa oli tapahtunut hänessä ja hänen ympärillään. Hänellä tuskin enää oli uskallusta olla kenellekään vihoissaan ja hän antoi harminsa vuotaa hiekkaan, samoin kuin koko olentonsakin. Hän tuntui niin taistelustaan väsyneeltä, uupuneelta hyökkäystensä tähden, uupuneelta kaikesta, eikä hän osannut enempää, vaan ainoastaan koetti upottaa sydämensä unheesen.
Hän oli nukkunut raskaasti, kun matruusien liikkeet herättivät hänet. Oli valoisa. Hän nousi ylös ja rupesi käyskentelemään ympäriinsä laivalla, näiden suruisain ihmisten keskellä, jotka haeskelivat siellä itsekukin kajuuttaansa ja heidän utelemisensa ja vastauksensa kaikuivat joka taholta. Alhaalla keskikannella löyhkysi häntä vastaan köyhien ja likaisten ihmisten tukahduttava haju. Täällä alhaalla aivan kuin syvässä maanalaisessa kellarissa, joka oli hiilikaivoksen kaltainen, huomasi Pietari satoja miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka makasivat ja loikoivat pöydillä tahi mullin mallin joukkioissa lattialla. Hän näki vaan hämärissä piirteissä tämän likaisen ryysyisen joukon onnettomia ihmisiä, jotka elämän taistelussa voitettuina, masennettuina ja murtuneina menivät matkoihinsa kuihtunein vaimoin, nälistynein lapsin, pois tuntemattomaan maahan, toivossa etteivät kuolisi nälkään.
Ja silloin kun hän ajatteli kaikkea mitä he olivat kärsineet ja reutoneet aikanaan, heidän hyödyttömiä ponnistuksiaan, heidän toivotointa kamppailuaan, joka jokikinen päivä oli alkanut entiseen tapaansa, nuot raukat, jotka nyt saivat alkaa uudelleen saman surkean, viheliäisen elämänsä, tietämättään missä — ajatellessaan kaikkea tätä, teki tohtorin mieli huutaa heille: "Hypätkää järveen vaimoinenne, lapsinenne, kaikkinenne", ja hänen sydäntään myötätuntoisuudesta niin veti kokoon, että hänen täytyi mennä pois — hän ei kärsinyt nähdä heitä.
Hänen vanhempansa, Juhani ja rouva Rosemilly olivat jo tulleet ja odottivat häntä.
— Näinkö aikaiseen? sanoi hän.
— Näin aikaiseen, sanoi rouva Roland vapisevalla äänellä, tahdoimme hieman runsaammalta aikaa jäähyväisiimme.
Pietari katsoi häntä. Hän oli mustissaan, ikäänkuin surua kantava ja yhtäkkiä huomasi Pietari, että hänen tukkansa, joka vielä viimeisellä kuukaudella oli ollut harmaa, nyt oli käynyt aivan valkeaksi.
— Ei tule paljon ilmaa sisään moisesta akkunasta, sanoi rouva
Rosemilly.
Pietari näytti lasin paksuuden, joka voi vastustaa pahimmatkin puuskaukset ja selitti juurta jaksain aatteen sen sulkemisessa. Siiten kysyi Roland: