— Hurmaava!… — vastasi rouva de Bray vilkkaasti.
Untuva sanoa sutkautti yhtä nokkelasti:
— Riippuu mausta!… Hän on kengän korkuinen… ja musta… pikimusta… Herra Carnotkin on vaaleaverinen hänen rinnallaan!… Mutta kun häntä saa puhutella Armolliseksi prinssiksi ja Teidän Korkeudeksenne… niin voinet arvata ihmisten olevan ihastuksissaan!…
— Häntä puhutellaan kuten tuleekin… — keskeytti herra de Bray, joka huomasi myrskyn olevan nousemassa ja halusi pysähdyttää alkaneen keskustelun.
— Minustakin se on aivan luonnollista… — sanoi Coryse — ja minäkin puhuttelen häntä siten… vastatessani hänelle… Mutta on ihmisiä, joita sellainen erikoisesti huvittaa ja ihmisiä, joita se ei huvita…
Ja katsoen äitiinsä hän lisäsi:
— Itse puolestani en… totta tosiaan… pidä mistään alentumisesta!…
Markiisittaren luonteessa oli lukemattomia pieniä heikkouksia, mutta Corysea loukkasi niistä eniten juuri tuo hänen ylimielisyytensä vähäisiä ja hänen mateleva nöyryytensä isoisia kohtaan. Useinkin, kun markiisitar muserrettuaan palvelijan tai työläisen älynsä etevämmyydellä — jota hänen tyttärensä sivumennen sanoen ehdottomasti kieltäytyi tunnustamasta — valitteli heidän typeryyttään, noiden "palkkalaisten", kuten hän heitä nimitti matkien rouva de Favartin halveksivaa puhetapaa, vastasi Untuva naurusuin, vaikkakin harmistuneena:
— Voi, äiti!… Jos hän täyttäisi teidän vaatimuksenne, olisi hän luultavasti lähettiläs eikä palvelija!…
Pikku Coryse oli tosin sitä mieltä, että prinssejä oli kohdeltava kunnioittavasti, jos sattumalta joutui heidän läheisyyteensä, mutta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miten toiset ihmiset saattoivat etsimällä etsiä sellaisia tilaisuuksia. Hän vihasi kursailua ja viihtyi parhaiten yksinään tai vertaistensa seurassa. Hänen mielipiteensä oli sitäpaitsi se, että jos nykyaikaiset prinssit kerran unohtivat olevansa prinssejä, niin oli muiden aivan turha vaivautua sitä muistamaan.