Sitten hän otti pienen paperirasian, jonka kanteen oli piirretty kauniita linnunkuvia, avasi sen ja pani kuolleet kukkaset sinne. "Tästä te saatte kauniin arkun", sanoi hän, "ja kun serkut Norjasta tulevat meille, niin me hautaamme teidät puutarhaan, ja kesäksi te virkoatte ja kasvatte entistä kauniimmiksi!"
Norjalaiset serkut olivat reippaita poikia, toisen nimi oli Joonas, toisen Aatto. He olivat isältään saaneet uudet kaaripyssyt ja ne he olivat ottaneet mukaansa näyttääkseen ne Iidalle. Iida kertoi heille kuolleista kukkasistaan ja pyysi heitä tulemaan mukaan hautajaisiin. Molemmat pojat astuivat edellä kaaripyssyt olalla, ja perässä tuli Iida kantaen kaunista rasiaa, missä kuolleet kukkaset olivat. Puutarhaan kaivettiin pieni hauta, Iida suuteli kukkasia ja laski ne sitten rasioineen päivineen hautaan. Mutta Aatto ja Joonas ampuivat kaaripyssyillään kunnialaukaukset, sillä heillä ei ollut kiväärejä eikä tykkejä.
PEUKALO-LIISA.
Oli kerran vaimo, jonka niin kovasti teki mieli pientä lapsukaista, mutta hän ei käsittänyt mistä hän sellaisen saisi. Hän meni vanhan noita-akan luo ja sanoi: "minä tahtoisin niin kovin mielelläni pienen lapsen, etkö sinä neuvoisi minulle mistä minä sen saisin?"
"Ehkäpä tästä suoriudutaan!" sanoi noita-akka. "Minä annan sinulle siemenen — sellaisia siemeniä ei heitetäkään joka miehen peltoon eikä viskata kanojen syötäviksi. Pistä se kukkaruukkuun, niin saat nähdä kuinka käy."
"Paljon kiitoksia!" sanoi vaimo ja antoi noita-akalle kaksitoista killinkiä. Sitten hän meni kotiin ja pisti siemenen multaan. Pian siitä kasvoi suuri, kaunis kukka, joka oli ihan tulpanin näköinen, mutta lehdet olivat vielä tiiviisti koossa, ikäänkuin kukka olisi ollut nupulla.
"Kuinka kaunis kukka", sanoi vaimo ja suuteli kukan koreita, keltaisia ja punaisia lehtiä, mutta juuri hänen suudellessaan kuului aika paukahdus, ja kukkanen avautui. Silloin saattoi nähdä, että se oli oikea tulpani, mutta vihreällä istuimella keskellä kukkaa istui pikkuriikkuinen tyttönen. Hän oli niin siron siro ja niin hennon hento, eikä hän ollut kuin peukalon pituinen. Sentähden häntä sanottiinkin Peukalo-Liisaksi.
Kehdokseen sai tyttönen komean, kiillotetun pähkinänkuoren; patjoina oli sinisiä orvokinlehtiä ja tyynynpäällisenä ruusunlehti. Tässä kätkyessä vietti tyttönen yön, mutta päivisin hän leikki pöydällä, jolle vaimo oli asettanut lautasen. Lautasella oli kukkaseppele, jonka varret ulottuivat veteen, mutta keskellä uiskenteli suuri tulpanin lehti, ja sen päällä sai Peukalo-Liisa istua ja siinä hän purjehti laidasta laitaan. Airoina hänellä oli kaksi valkoista jouhta. Kauniilta se näytti. Peukalo-Liisa osasi myöskin laulaa, laulaa niin vienosti ja suloisesti, ettei sitä sanoin saata kuvata.
Eräänä yönä, kun hän nukkui somassa sängyssään, hyppäsi ruma sammakko sisään ikkunasta, jonka ruutu oli rikki. Se oli suuri, märkä, ilkeä sammakko ja se pomppasi suoraa päätä pöydälle, jolla Peukalo-Liisa nukkui punaisen ruusunlehden alla.
"Mutta tuostapa poikani saa korean morsiamen!" virkkoi sammakko, kävi kiinni pähkinänkuoreen, jossa Peukalo-Liisa nukkui, ja hyppäsi saaliineen päivineen ikkunasta puutarhaan.