Jokaisessa kukkasessa asui pieni mies tai nainen, ja tämä oli heidän kaikkien kuninkaansa.
"Hyvänen aika kuinka hän on kaunis!" kuiskasi Peukalo-Liisa pääskyselle.
Pieni prinssi pelästyi aika lailla pääskystä, sillä olihan se kokonainen jättiläislintu hänen rinnallaan, joka oli niin kovin pieni ja hento. Mutta kun hän näki Peukalo-Liisan, ihastui hän, sillä niin kaunista tyttöä ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt. Sentähden otti hän kultaisen kruunun päästään ja laski sen tytön päähän, tiedusteli hänen nimeänsä ja kysyi tahtoiko hän tulla hänen vaimokseen ja kaikkien kukkasten kuningattareksi. Oli tämä kosija sentään toista kuin sammakon poika ja myyrä mustassa samettiturkissaan! Peukalo-Liisa antoikin myöntävän vastauksen kauniille prinssille, ja jokaisesta kukkasesta astui nyt esiin mies tai nainen ja he olivat niin kauniit, että oikein silmää hiveli. Jokainen riensi tuomaan Peukalo-Liisalle lahjaansa, mutta kauneimman lahjan antoi suuri, valkoinen kärpänen, sillä se antoi parin kauniita siipiä; ne kiinnitettiin paikalla Peukalo-Liisan olkapäihin, ja hänkin saattoi nyt lennellä kukkasesta kukkaseen. Suuri riemu vallitsi kukkasten valtakunnassa, ja pääskynen istui pesällään ja viserteli niin kauniisti kuin ikinä taisi. Sen sydämessä vallitsi kuitenkin suru, sillä se piti Peukalo-Liisasta niin paljon, ettei se koskaan olisi tahtonut erota hänestä.
"Emme me enää tahdo sanoa sinua Peukalo-Liisaksi!" sanoi kukkasten enkeli hänelle. "Se on niin ruma nimi, ja sinä olet niin kaunis. Me annamme sinulle nimen Kevätär."
"Hyvästi, hyvästi!" visersi pääskynen, lensi pois lämpöisistä maista ja palasi takaisin pohjoiseen. Siellä on mies, joka osaa kertoa kaikellaisia tarinoita. Tämän miehen räystään alla oli pääskysen pesä, ja pääskynen viserteli miehelle visertelemistään "kvivit, kvivit!" Ja sen suusta on tämäkin tarina kotoisin.
PAHA POIKA.
Oli kerran vanha runoilija, oikein hyvä, vanha runoilija.
Kerran illalla, kun hän istui huoneessaan, nousi hirveä rajuilma. Satoi aivan kaatamalla, mutta vanha runoilija istui tyynessä, lämpöisessä kodissaan lietensä ääressä, jossa tuli loimotti ja omenat paistua ritisivät.
"Ihmisraukkoja, joiden täytyy olla ulkona tässä ilmassa! Kyllä he kastuvat aivan läpimäriksi!" surkutteli hän, sillä hän oli hyväsydäminen runoilija.
"Oi avatkaa! minua niin palelee, minä olen niin märkä!" huusi ulkoa pieni lapsi. Se itki ja koputti oveen, sade vain tulvasi kaatamalla taivaasta ja tuuli täristeli ikkunaruutuja.