Ja nyt he saivat lahjoja, mutta he olivat kieltäytyneet kaikesta syötävästä, sillä heillä oli kyllin rakkaudestaan.
— Asummeko nyt maalla vai matkustammeko ulkomaille? kysyi sulhanen ja sitten kysyttiin neuvoa pääskyseltä, joka oli matkustanut paljon, ja vanhalta pihakanalta, joka viisi kertaa oli hautonut munista poikasia. Ja pääskynen kertoi kauniista lämpöisistä maista, missä viinirypäleet riippuivat suurina ja painavina, missä ilma oli niin lauha ja vuorilla oli värejä, jommoisia täällä ei ensinkään tunneta.
— Niillä ei kuitenkaan ole meidän vihreäkaaliamme! sanoi kana. — Minä olin erään kesän kaikkine poikasineni maalla. Siellä oli hiekkakuoppa, jossa me saimme kulkea raappimassa, ja sitten meillä oli pääsy puutarhaan, missä oli vihreäkaalia. Oi, kuinka se oli vihreää! En saata ajatella mitään kauniimpaa.
— Mutta toinen kaalintynkähän on samanlainen kuin toinenkin, sanoi pääskynen, — ja sitten täällä usein on niin ruma ilma!
— Niin, siihen on tottunut! sanoi kana.
— Mutta täällä on kylmä, jäätyy!
— Se on hyvä kaalille! sanoi kana. — Sitäpaitsi meillä myöskin saattaa olla lämmin. Eikö meillä neljä vuotta sitten ollutkin kesä, joka kesti viisi viikkoa, täällä oli niin kuuma, ettei voinut hengittää! Ja sitten ei meillä ole kaikkia niitä myrkyllisiä eläimiä, joita heillä on ulkomailla! Ja meillä ei ole ryöväreitä. Se on heittiö, jonka mielestä meidän maamme ei ole kaunein. Hän todella ei ansaitse olla täällä! Ja sitten kana itki. — Minäkin olen matkustanut! Olen matkustanut pytyssä yli kaksitoista penikulmaa! Matkustaminen ei ensinkään ole hauskaa!
— Niin, kana on ymmärtäväinen vaimo! sanoi nukke Bertta, — minä en myöskään pidä matkustamisesta vuorilla, sillä se on vain ylös ja sitten alas! Ei, me muutamme alas hiekkakuopan luo ja kävelemme kaalitarhassa.
Ja siinä sitä pysyttiin.
Lauantai.