— Pieni kyökkipiika! sanoi kavaljeeri, — minä hankin sinulle vakinaisen toimen kyökissä ja luvan nähdä keisarin syövän, jos osaat johdattaa meidät satakielen luo, sillä se on saanut kutsun illaksi.
Ja sitten he kaikki läksivät metsään, missä satakielen oli tapana laulaa. Puoli hovia oli mukana. Heidän paraikaa kulkiessaan alkoi lehmä ammua.
— Oi! sanoivat hovijunkkarit, — nyt se on käsissämme. Onpa sentään ihmeellinen voima tuollaisessa pienessä eläimessä. Minä olen aivan varmaan kuullut sen ennen!
— Ei, lehmäthän siellä ammuvat! sanoi pieni kyökkipiika. — Me olemme vielä kaukana paikalta.
Sammakot kurnuttivat nyt suossa.
— Kaunista! sanoi kiinalainen hovisaarnaaja. — Nyt minä kuulen sen, tuo muistuttaa pieniä kirkonkelloja.
— Ei, sammakothan siellä! sanoi pieni kyökkipiika. — Mutta nyt minä luulen, että me pian saamme kuulla sen.
Sitten alkoi satakieli laulaa.
— Se se on! sanoi pieni tyttö. — Kuulkaa, kuulkaa! Ja tuolla se istuu! Ja sitten hän viittasi pieneen harmaaseen lintuun ylhäällä oksalla.
— Onko se mahdollista? sanoi kavaljeeri. — Sellaiseksi nyt en koskaan olisi sitä ajatellut. Kuinka se näyttää halvalta, varmaan se on menettänyt värinsä nähdessään luonaan niin paljon ylhäisiä ihmisiä.