— Vai niin te luulette! sanoi pallo. — Te varmaan ette tiedä, että minun isäni ja äitini ovat olleet sahvianitohvelit ja että minulla on korkki ruumiissani.
— Niin, mutta minä olen mahonkipuuta, sanoi hyrrä, — ja itse pormestari on sorvannut minut, hänellä on oma sorvinpenkki, ja siitä oli hänelle suuri huvi.
— Niin, voinko minä luottaa siihen? sanoi pallo.
— Älköön piiska ikinä sattuko minuun, jos valehtelen! sanoi hyrrä.
— Te puhutte hyvin kauniisti puolestanne! sanoi pallo, — mutta minä en kuitenkaan voi, minä olen miltei kuin puoleksi kihloissa erään pääskysen kanssa. Joka kerta kun minä nousen ilmaan, pistää se pään pesästä ja sanoo: — Tahdotteko, tahdotteko? Ja nyt minä sisällisesti olen vastannut myöntävästi ja se on miltei kuin olla puolikihloissa. Mutta minä lupaan teille, etten koskaan unohda teitä.
— Niin, onhan se jo sekin jotain! sanoi hyrrä ja sitten he eivät puhuneet toisilleen.
Seuraavana päivänä otettiin pallo esiin. Hyrrä näki, kuinka se lensi korkealle ilmaan niinkuin lintu, viimein ei sitä ensinkään voinut nähdä. Joka kerta tuli se taas takaisin, mutta teki aina korkean hyppäyksen, kun kosketti maata. Ja se johtui joko kaihosta tai siitä, että sillä oli korkki ruumiissa. Yhdeksännellä kerralla jäi pallo sille tielleen eikä enää tullut takaisin. Ja poika etsi ja etsi, mutta poissa se oli.
— Minä kyllä tiedän, missä se on! huokasi hyrrä, — se on pääskysen pesässä ja naimisissa pääskysen kanssa!
Kuta enemmän hyrrä sitä ajatteli, sitä enemmän se mieltyi palloon. Juuri siksi, ettei hän voinut saada häntä, lisääntyi rakkaus. Se, että hän oli ottanut toisen, se siinä juuri oli ärsyttävää. Ja hyrrä pyöri ympäri ja hyöri, mutta aina se vain ajatteli palloa, joka sen ajatuksissa kävi yhä kauniimmaksi ja kauniimmaksi. Niin kului monta vuotta — ja sitten se oli vanhaa rakkautta.
Eikä hyrrä enää ollut nuori. Mutta sitten se eräänä päivänä kullattiin kokonaan. Ei koskaan se ollut näyttänyt niin kauniilta: se oli nyt kultahyrrä ja hyppi niin, että hyrisi. Niin, se se oli jotakin! Mutta yhtäkkiä se hyppäsi liian korkealle ja — poissa se oli!