— Kelkkani! älkää unohtako kelkkaani! Sen hän ensinnä muisti. Ja kelkka sidottiin erään valkoisen kanan kannettavaksi ja se lensi perässä, kelkka selässä. Lumikuningatar suuteli Kaita vielä kerran ja silloin hän oli unohtanut pienen Gerdan, isoäidin ja kaikki siellä kotona.
— Nyt et saa useampia suudelmia, sanoi lumikuningatar, — sillä silloin suutelisin sinut kuoliaaksi!
Kai katsoi häneen, hän oli hyvin kaunis. Viisaampia, kauniimpia kasvoja ei saattanut ajatella. Nyt ei hän tuntunut olevan jäätä niinkuin silloin, kun hän istui ikkunan takana ja viittasi hänelle. Hänen silmissään hän oli täydellinen, hän ei ensinkään pelännyt, hän kertoi hänelle, että hän osasi päässälaskua, päässälaskua murtoluvuillakin, että hän tiesi maiden neliöpenikulmat ja "kuinka monta asukasta", ja lumikuningatar hymyili kaiken aikaa. Silloin tuntui Kaista, ettei se, mitä hän tiesi, kuitenkaan riittänyt, ja hän katsoi ylös suureen, suureen tyhjyyteen ja lumikuningatar lensi hänen kanssaan, lensi korkealle ylös mustalle pilvelle ja myrsky humisi ja kohisi, tuntui siltä, kuin se olisi laulanut vanhoja lauluja. He lensivät yli metsien ja järvien, yli merten ja maiden. Alla humisi kylmä tuuli, sudet ulvoivat, lumi säihkyili, sen yli lensivät suuret, kirkuvat varikset, mutta yläpuolella paistoi kuu suurena ja kirkkaana ja siihen katseli Kai pitkän, pitkän talviyön. Päivän nukkui hän lumikuningattaren jalkain juuressa.
Kolmas tarina. Kukkatarha vaimon luona, joka osasi noitua.
Mutta mimmoista oli pienellä Gerdalla, kun ei Kai enään tullut? Missä hän mahtoi olla? Ei kukaan tietänyt, ei kukaan osannut antaa neuvoja. Pojat kertoivat vain nähneensä hänen sitovan kelkkansa kiinni komeaan rekeen, joka ajoi kadulle ja ulos kaupungin portista. Ei kukaan tietänyt, missä hän oli, monta kyyneltä vuosi, pieni Gerda itki katkerasti ja kauan. Sitten he sanoivat, että Kai oli kuollut, hän oli vaipunut jokeen, joka virtasi aivan kaupungin likellä. Oi, ne olivat oikein pitkiä, pimeitä talvipäiviä.
Nyt tuli kevät ja aurinko paistoi lämpöisemmin.
— Kai on kuollut ja poissa, sanoi pieni Gerda.
— Sitä en usko, sanoi auringonpaiste.
— Hän on kuollut ja poissa! sanoi tyttö pääskysille.
— Sitä en usko! vastasivat ne ja vihdoin ei pieni Gerdakaan sitä uskonut.