— Kiitos! sanoi pieni Gerda ja hän meni toisten kukkien luo ja katsahti niiden kupuun ja kysyi: — Ettekö te tiedä, missä pieni Kai on?
Mutta jokainen kukka seisoi auringossa, nähden unessa oman satunsa tai tarinansa, niitä sai Gerda kuulla monta, monta, mutta kukaan ei tietänyt mitään Kaista.
Ja mitä sanoi sitten Tulililja?
— Kuuletko rummun: pum! pum! On vain kaksi ääntä, aina: pum! pum! Kuule naisten surulaulua! Kuule pappien huutoja! Pitkässä punaisessa hameessaan seisoo hinduvaimo roviolla, liekit hulmuavat hänen kuolleen miehensä ympärillä, mutta hinduvaimo ajattelee sitä elävää täällä joukossa, häntä, jonka silmät polttivat kuumemmin kuin liekit, häntä, jonka silmien tuli kohtaa hänen sydäntänsä enemmän kuin ne liekit, jotka pian polttavat hänen ruumiinsa tuhkaksi. Saattavatko sydämen liekit kuolla rovion liekeissä?
— Sitä en ensinkään ymmärrä, sanoi pieni Gerda.
— Se on minun satuni, sanoi Tulililja.
Mitä sanoo Pyöräkello?
— Kapean kalliotien päällä riippuu vanha ritarilinna. Tuuhea muratti kasvaa pitkin sen vanhoja punaisia muureja, lehti lehden vieressä parvekkeen ympäri, ja siellä seisoo kaunis tyttö. Hän kumartuu kaidepuun yli ja katselee alas tietä pitkin. Ei yksikään ruusu riipu oksassaan raikkaampana kuin hän. Ei yksikään omenankukka liitele, kun tuuli kantaa sen puusta, kevyemmin kuin hän. Kuinka komea silkkipuku kahiseekin! Eikö hän toki tule?
— Kaitako tarkoitat? kysyi pieni Gerda.
— Puhun vain sadustani, unelmastani, vastasi Pyöräkello.