Mutta pian väsyi kaksi pienimmistä ja nämä molemmat kääntyivät takaisin kaupunkiin; kaksi tyttöstä istuutui sitomaan seppeleitä, he eivät myöskään tulleet mukaan ja kun toiset pääsivät piilipuille, missä sokurileipuri asui, sanoivat he: "kas nyt me olemme täällä luonnon helmassa; eihän kelloa oikeastaan olekkaan, sehän on vain mielikuvitusta."
Samassa kuului metsästä niin suloinen, juhlallinen kajahdus, että neljä tai viisi rippilapsista kuitenkin päätti mennä syvemmälle metsään. Se oli niin tiheä ja lehtevä, että oli oikein vaikea päästä eteenpäin, tuoksumaratit ja vuokot rehoittivat miltei liian korkeina, kiertokukat ja karhunvatukat riippuivat pitkissä kiehkuroissa puusta puuhun, joissa satakieli lauloi ja päivänsäteet leikittelivät. Oi, ihanaa siellä oli, mutta ei ne sellaiset tiet sovi tytöille, he voivat repiä hameensa. Siellä oli suuria kallionlohkareita, jotka kasvoivat kaikenkarvaista sammalta, raikas lähdevesi kumpuili ja pani kummallisesti ikäänkuin: "kluk, kluk!"
"Eihän se vain liene kello!" sanoi yksi rippilapsista ja paneutui maahan kuuntelemaan. "Sitä täytyy oikein tutkia!" ja sitte hän jäi kuuntelemaan ja antoi muiden mennä.
He tulivat majalle joka oli tehty risuista ja puunkuorista, suuri, villi omenapuu varjosti oksillaan majaa, ikäänkuin se olisi tahtonut ravistaa hedelmiensä koko runsauden katolle, jolla ruusut kukkivat. Pitkät oksat ulottuivat päätyyn saakka ja siinä riippui pieni kello. Senköhän ääni se aina kuului? Kaikki tulivat siihen yksimieliseen johtopäätökseen, paitsi yksi ainoa; hän sanoi että kello on liian hento kuuluakseen niin kauvas kuin he olivat kuulleet, ja toisellaisia ääniä ne olivat jotka niin panivat ihmissydämen heltymään; puhuja oli kuninkaan poika ja muut sanoivat: "semmoiset ovat aina olevinaan viisaammat."
He jättivät hänet siis yksin kulkemaan ja jota kauvemma hän kulki sitä valtavampana täytti metsän yksinäisyydentunne hänen rintansa; mutta yhä vielä kuuli hän pienen kellon, josta toiset niin olivat riemastuneet, ja tuontuostakin kun tuuli tuli sokerileipurin teltalta päin, saattoi hän kuulla kuinka siellä laulettiin teen ääressä; mutta se syvä kellonsoitto se soi paljon väkevämpänä, tuntui siltä kuin urut olisivat säestäneet sitä, ääni tuli vasemmalta, siltä puolelta, jolla sydän on.
Samassa risahti pensaissa ja pieni poika seisoi kuninkaanpojan edessä, pieni poika, jalassa puukengät ja takinhihat niin lyhyet, että oikein saattoi nähdä miten pitkät ranteet hänellä oli. He tunsivat toisensa, poika oli juuri se rippilapsista, joka ei ollut voinut tulla mukaan siksi, että piti toimittaa lainavaatteet ja saappaat takaisin isännän pojalle; se oli nyt tehty ja sitte hän puukengissä ja köyhissä vaatteissaan, yksin oli lähtenyt kulkemaan, sillä kello soi niin voimakkaasti, niin syvältä, että hänen täytyi lähteä.
"Kuljetaan yhdessä!" sanoi kuninkaanpoika. Mutta köyhä poika puukengissä ujosteli, venytteli lyhyitä takinhihojaan ja sanoi pelkäävänsä, ettei hän voi kävellä niin nopeasti ja sitte hän arveli, että kelloa on etsittävä oikealta, sillä puolellahan kaikki suuri ja ihana aina on.
"Sitte eivät tiemme laisinkaan yhdy!" sanoi kuninkaanpoika ja nyökäytti päätään köyhälle pojalle, joka suuntasi kulkunsa metsän pimeimpään ja tiheimpään soppeen, missä orjantappurat repivät rikki hänen köyhät vaatteensa ja hänen kasvonsa, kätensä ja jalkansa verille. Saihan kuninkaanpoikakin muutaman hyvän naarmun, mutta hänen tielleen paistoi kuitenkin aurinko ja häntä me nyt seuraamme, sillä reipas poika hän oli.
"Minä tahdon ja minun täytyy löytää kello, vaikka minä menisin maailman ääriin asti!"
Ilkeät apinat istuivat puissa irvistelemässä. "Annammeko häntä selkään!" sanoivat ne, "annammeko häntä selkään; hän on kuninkaan poika!"