"Joka tahtoo säilyä meritaudilta hankkikoon vaan rautaisen vatsan ja luulkoon että on vähän enemmän kuin ihminen! minun merikipuni meni jo menojaan! jota hienompi on, sitä enemmän kestää!"
"Ritsis!" sanoi munankuori. Kuormavankkurit olivat ajaneet sen yli. "Hui kuinka likistää!" sanoi parsinneula, "nyt minä kuitenkin tulen merikipeäksi! minä menen poikki, minä menen poikki!" mutta ei se mennyt poikki, vaikka kokonaiset kuormavankkurit kulkivat sen päällitse. Se makasi pitkin päin ja — maatkoon vastakin!
KELLO.
Illoin, ahtailla kaduilla suuressa kaupungissa, kun aurinko laski ja pilvet kullassa hohtivat savupiippujen välillä, kuuli milloin yksi, milloin toinen kummallista ääntä, ikäänkuin kirkonkellon soittoa, mutta sitä eroitti vain hetkisen, sillä siellä oli sellainen rattaiden räminä ja huuto ja se häiritsee. "Iltakellot soivat!" sanottiin, "nyt aurinko laskee!"
Ne, jotka menivät ulkopuolelle kaupunkia, missä talot pienine puutarhoineen ja maatilkkuineen ovat etäämpänä toisistaan, näkivät taivaan vieläkin kauniimpana ja kuulivat kellon äänen paljon selvemmin; tuntui siltä kuin ääni olisi tullut kirkosta syvällä hiljaisessa, lemuavassa metsässä; ja ihmiset käänsivät katseensa sinnepäin ja heidän mielensä kävi juhlalliseksi.
Ajat kuluivat ja ihmiset virkkoivat toisilleen: "onkohan tuolla metsässä kirkko? Kellossa on sentään ihmeellisen kaunis ääni; entäs jos lähtisi tarkastamaan sitä likempää." Ja rikkaat ajoivat ja köyhät kävelivät jalkaisin, mutta tie kävi heille niin kumman pitkäksi ja kun he pääsivät vanhoille piilipuille metsän äärimmäiseen laitaan, istuutuivat he, jäivät katselemaan niiden pitkiin oksiin ja kuvittelivat olevansa luonnon helmassa. Kaupungista tuli sokerileipuri ja pystytti sinne telttansa ja sitte tuli vielä toinenkin sokerileipuri ja ripusti telttansa päälle kellon, ja kestääkseen sadetta, oli se kello tervattu ja läppä puuttui kokonaan. Kun ihmiset palasivat kotiin, sanoivat he, että oli ollut kovin runollista ja se merkitsee jo paljon, vaikkei olisi teevettä saanutkaan. Kolme henkeä vakuutti tunkeneensa syvälle metsään, aina sinne saakka missä se päättyy, ja kaiken aikaa olivat he kuulleet kummallisen kellonsoiton, mutta heidän mielestään se oli kuulunut kylästäpäin; yksi kirjoitti kellosta kokonaisen laulun ja sanoi, että kello soi kuni äidin ääni, kun hän laulaa rakkaalle, kiltille lapselleen. Ei saattanut kuulla kauniimpaa ääntä kuin kellon ääni.
Maan keisarikin huomasi asian ja lupasi sille joka saa selville mistä ääni tulee, "maailman lukkarin" arvonimen, vaikkei kelloa löytyisikään.
Ihmisiä tulvaili nyt, hyvän palkan toivossa, metsään, mutta yksi ainoa toi tullessaan jonkinlaisen selityksen; kukaan ei ollut käynyt tarpeeksi syvällä metsässä, eikä hänkään, mutta hän väitti kuitenkin, että kellonäänen matkaansaattoi hyvin suuri pöllö, joka asusti ontossa puussa. Se oli tuollainen viisauden pöllö, joka yhtä mittaa löi päätänsä puuhun, mutta johtuiko ääni pöllön päästä vaiko ontosta puusta, sitä ei hän vielä varmuudella saattanut sanoa. Ja sitte hänet nimitettiin "maailman lukkariksi" ja joka vuosi kirjoitti hän pienen teoksen pöllöstä; mutta sen enempää ei tiedetty.
Oli konfirmatsionipäivä, pappi oli puhunut niin kauniisti ja lämpöisesti; rippilasten mieli oli heltynyt, olihan päivä heille tärkeä, tulivathan he äkkiä lapsista täysi-ikäisiksi, lapsuussielun piti ikäänkuin muuttaa järkevämpään henkilöön. Oli mitä ihanin päiväpaiste, rippilapset astelivat ulos kaupungista ja metsästä kuului ihmeellisen selvästi suuri, tuntematon kello. Heidät valtasi samassa suuri halu päästä sinne, vain kolme oli, jotka eivät lähteneet mukaan: yhden piti rientää kotiin koettamaan tanssipukuaan, sillä juuri sen puvun ja niiden tanssiaisten tähden hänet tällä kertaa oli konfirmeerattu, muuten ei hän olisi tullut mukaan; toinen oli köyhä poika, joka oli lainannut rippipukunsa ja saappaansa isännän pojalta ja ne olivat määrätyllä kellonlyönnillä jätettävät takaisin; kolmas sanoi, ettei hän koskaan lähde mihinkään tuntemattomaan paikkaan ilman että hänen vanhempansa ovat mukana, että hän aina on ollut kiltti lapsi ja tahtoo rippilapsenakin pysyä sinä. Sellaisesta ei pidä tehdä pilkkaa; — mutta pilkkaa he tekivät.
Kolme rippilapsista ei siis lähtenyt mukaan; muut läksivät kävelemään; päivä paistoi ja linnut lauloivat ja rippilapset yhtyivät lauluun ja he astelivat käsi kädessä, sillä he eivät vielä olleet saaneet virkoja vaan olivat kaikki rippilapsia Jumalan edessä.