On syksy, seisomme linnanvallilla ja katselemme merta, sen monia laivoja ja ruotsalaista rannikkoa, joka korkeana kohoaa ilta-auringossa; takanamme alenee äkkijyrkkä valli, siinä kasvaa komeita puita, keltaiset lehdet putoelevat puista; alhaalla on synkkiä, puuaitojen ympäröimiä taloja ja aitojen sisäpuolella, missä vartia kävelee, on niin ahdasta ja hämärää, mutta vielä pimeämpää on ristikkoikkunan takana; siellä istuvat vangitut orjat, pahimmat pahantekijät.
Laskevan auringon säde sattuu alastomaan huoneeseen. Aurinko paistaa sekä hyville että pahoille! Synkkä, äreä vanki luo ilkeän katseen kylmään auringonsäteeseen. Pieni lintu lentää ristikkoa kohti. Lintu laulaa sekä pahoille että hyville! siltä pääsee lyhyt viserrys, se jää istumaan, räpäyttää siipeä, pudottaa höyhenen ja pöyhistelee kaulahöyheniään. — Tätä katselee paha mies kahleissaan; lempeämpi ilme välähtää rumille kasvoille; ajatus, jota ei hän edes itselleenkään selvitä, välähtää hänen rintaansa, se on samaa sukua kuin auringonsäde ristikon takana, samaa sukua kuin orvokkien tuoksu — keväisin kasvaa niitä paljon linnan ulkopuolella. Jo kajahtaa metsästäjien reipas, iloinen soitto. Lintu lentää pois vangin ristikkoikkunasta, auringonsäde katoaa ja huoneessa on pimeää, pimeää on pahan miehen sydämessä, mutta aurinko on sinne sentään paistanut, lintu on sinne sentään laulanut.
Soikaa, metsästystorven kauniit sävelet! Lauha on ilta, meri tyyni ja rasvatyven.
VARTOVIN IKKUNASSA.
Likellä sitä vihreää vallia, joka kulkee ympäri Köpenhaminan, on suuri punainen talo. Talossa on paljon ikkunoita ja niissä kasvaa palsameja ja aprotteja; köyhältä siellä sisällä näyttää ja köyhiä, vanhoja ihmisiä siellä asuu. Se on Varto.
Kas, ikkunalautaan nojaten seisoo köyhä tyttö, hän poimii kuivaneita lehtiä palsamista ja katselee vihriää vallia, missä iloiset lapset temmeltävät; mitä hän ajattelee? Ajatukselle kääriytyy auki kokonainen elämän näytelmä.
Kuinka onnellisina nuo köyhät pienokaiset leikkivät! Kuinka heillä on punaiset posket ja kirkkaat silmät, mutta ei sukkia eikä kenkiä jalassa. He temmeltävät vihriällä vallilla, siellä mistä taru kertoo tällaisen tapahtuman: monta vuotta sitte maa siellä aina sortui; kerran houkuteltiin kukkasilla ja leikkikaluilla viaton lapsi avonaiseen hautaan, joka pienokaisen leikkiessä ja makeisia syödessä, muurattiin umpeen. Senjälkeen pysyi valli lujana ja peittyi pian kauniilla nurmella. Pienokaiset eivät tunteneet tarua, muuten he kyllä olisivat kuulleet lapsen vieläkin itkevän maan sisässä ja kastehelmet nurmessa olisivat heidän silmissään näyttäneet polttavilta kyyneliltä. He eivät tunteneet kertomusta Tanskan kuninkaasta, joka vihollisen ollessa kaupungin edustalla ratsasti tästä ohi ja vannoi, että hän kuolee pesässään; silloin tuli miehiä ja naisia, he valoivat kiehuvaa vettä valkopukuisten vihollisten päälle, jotka lumessa koettivat kavuta ylös vallin ulkoseinää myöten.
Iloisesti leikkivät köyhät pienokaiset.
Leiki, pieni tyttö! pian tulevat vuodet — niin, ne onnelliset vuodet! Rippilapset astelevat käsi kädessä, sinäkin astelet valkoisissa vaatteissasi, ne ovat kyllä tulleet äidillesi kalliiksi, vaikka onkin ommeltu suuremmasta, vanhasta vaatekappaleesta. Sinä saat punaisen shaalin, se ulottuu liian alhaalle, mutta sittepä näkyy kuinka suuri, kuinka ihan liian suuri se on. Sinä ajattelet juhlavaatteitasi ja hyvää Jumalaa.
Kaunista on kävellä vallilla!