Ja vuodet vierivät ja paljon on pimeitä päiviä, mutta mielesi on nuori ja sinä saat ystävän, et itsekään tiedä mistä! Te tapaatte toisenne; te kävelette vallilla versovassa keväässä, kirkonkellot soivat ja on suuri rukouspäivä. Orvokkeja ei vielä löydy, mutta Rosenborgin edustalla seisoo puu ensimäisissä vihreissä nupuissaan, siihen te pysähdytte. Joka vuosi sysää puu vihreitä oksia, sitä ei tee sydän ihmisrinnassa. Läpi ihmissydämen liitää enemmän mustia pilviä kuin pohjolan taivas aavistaakaan.
Lapsi raukka, sulhosi morsiuskamarina on ruumisarkku ja sinusta tulee vanhapiika. Vartovin ikkunasta katselet palsamin oksien lomitse leikkiviä lapsia, katselet kuinka oma tarinasi uudistuu.
Se sama näytelmä se kääriytyy auki vanhalle neidille joka silmäilee vallille. Sinne paistaa aurinko, lapset leikkivät, heillä on punaiset posket mutta ei sukkia eikä kenkiä, ja he riemuitsevat niinkuin kaikki muutkin taivaan linnut.
VANHA KATULYHTY.
Oletko kuullut satua vanhasta katulyhdystä? Ei se mikään niin hauska ole, mutta jaksaa sen sentään kerran kuulla.
Oli kerran oikein rehellinen vanha katulyhty, joka monta, monta vuotta oli ollut palveluksessa, mutta nyt piti hyljättämän. Viimeistä iltaansa istui se paalunsa nenässä valaisemassa katua ja sen mielessä liikkui samoja tunteita kuin vanhan tanssijattaren, joka tanssii viimeistä iltaa ja tietää, että hän huomenna joutuu ullakolle. Lyhty pelkäsi kauheasti huomista päivää, sillä se tiesi että se silloin ensi kerran vietäisiin raastupaan kaupungin "kolmenkymmenen kuuden miehen" tarkastettavaksi, kelpaisiko se vai eikö se kelpaisi. Samalla piti päätettämän lähetetäänkö se jotakin siltaa valaisemaan vai maalle johonkin tehtaaseen; ehkäpä oli tarkoitus suoraa päätä lähettää se raudanvalajan luo sulatettavaksi, sittehän siitä kyllä voisi tulla mitä tahansa, mutta sitä kiusasi ettei se tietänyt saisiko se säilyttää muistonsa katulyhtyajoiltaan. — Kävi miten kävi, joka tapauksessa piti sen erota vartiasta ja hänen vaimostaan ja heitä se katsoi sukulaisikseen. Se oli tullut lyhdyksi samaan aikaan kun vartia tuli vartiaksi. Vaimo piti itseään siihen aikaan kovin hienona, ainoastaan illalla, ohi astuessaan, hän katsahti lyhtyyn, ei koskaan päivällä. Viime vuosina sitävastoin, kun he kaikki kolme, sekä vartia, vaimo että lyhty olivat käyneet vanhoiksi, oli vaimokin hoitanut lyhtyä, puhdistanut lamppua ja kaatanut siihen hylkeenrasvaa. Rehellistä väkeä se aviopari oli, eivät pisarankaan vertaa olleet lyhtyä pettäneet. Viimeistä iltaa oli se kadulla ja huomenna piti se vietämän raatihuoneelle, näitä pimeitä ajatuksia hautoi lyhty mielessään ja helposti käsittää kuinka se paloi. Mutta siinä liikkui vielä paljon muitakin ajatuksia; niin paljon se oli nähnyt, niin paljon valaissut — ehkäpä yhtä paljon kuin nuo "kolmekymmentä kuusi miestä", mutta sitä se ei sanonut kenellekään, sillä se oli hyväntapainen vanha lyhty, se ei tahtonut loukata ketään, kaikista vähinten esivaltaansa. Se muisteli niin paljon asioita ja tuon tuostakin leimahti liekki, ikäänkuin lyhty olisi tuntenut että sitäkin muisteltiin. Niin, muistelevathan toki! Se oli kaunis nuori mies — niin, niin, siitä on monta vuotta! hän tuli kädessään kirje, se oli ruusunkarvaista, hienoa paperia, laidat kultaa, se oli niin kauniisti kirjoitettu, se oli naisen käsialaa; hän luki sen kaksi kertaa ja suuteli sitä ja hän katseli minuun molemmilla silmillään, ne sanoivat: "minä olen onnellisin ihminen maailmassa!" — Niin, vain hän ja minä tiesimme mitä rakastetun ensimäisessä kirjeessä seisoi. — Muistan myöskin kaksi muuta silmää — kummallista kuinka ajatukset lentävätkin! täällä kadulla oli komeat hautajaiset, nuori kaunis rouva makasi arkussa, samettisissa ruumisvaunuissa, paljon oli kukkasia ja seppeleitä, soihdut loistivat niin että minä ihan hukuin, koko katu oli täynnä ihmisiä, kaikki he kuuluivat ruumissaattoon, mutta kun soihdut olivat kadonneet näkyvistä ja minä katsoin ympärilleni, seisoi tässä paaluni ääressä vielä yksi itkemässä; en ikinä unohda niitä kahta surullista silmää, jotka katsoivat minuun! — Paljon ajatuksia liikkui vanhan katulyhdyn mielessä, joka tänä iltana loisti viimeistä kertaa. Vartiasotamies, jonka paikalle tulee toinen, tietää toki seuraajansa ja voi sanoa hänelle pari sanaa, mutta lyhty ei tietänyt seuraajaansa ja se olisi kuitenkin voinut antaa hänelle yhden ja toisen neuvon, antaa tietoja sateesta ja pahasta ilmasta, kuinka kauvas katukäytävälle kuuvalo ulottui ja miltä kulmalta tuuli puhalsi.
Katuojan syrjällä seisoi kolme henkilöä, jotka olivat tulleet esittelemään itseään lyhdylle, luulossa että se oli ottanut eron virastaan; yksi näistä oli sillinpää, sillä se loistaa pimeässä ja se arveli että paljon öljyä säästyisi jos se pääsisi lyhtypaalun päähän. Toinen oli laho puupala, joka sekin loistaa, jopa paremmin kuin kuiva kala, ja sen se itsekin sanoi; sitäpaitsi oli se viimeinen palanen puusta, joka kerran oli ollut metsän kaunistus. Kolmas oli kiiltomato, lyhty ei käsittänyt mistä se oli tullut, ja loistaa se vaan osasi, mutta laho puu ja sillinpää vannoivat ettei se loistanut kuin ajoittain ja ettei se senkään tähden voinut tulla kysymykseen.
Vanha lyhty sanoi, ettei kukaan kaikista kolmesta loistanut niin että olisi sopinut katulyhdyksi, mutta sitä eivät ne uskoneet ja selittivät, kun kuulivat ettei lyhty itse ollut pyytänyt eroa virastaan, että se on hyvin hauskaa, sillä eipä se sitte kelpaa valitsemaan seuraajiaankaan.
Samassa tuli tuuli kadunkulman takaa, suhisi vanhan lyhdyn savuhatussa ja virkkoi: "mitä kummia minä kuulen, lähdetkö sinä huomenna pois? Viimeistä iltaako minä tapaan sinut täällä? Sitte sinun täytyy saada lahja; nyt minä tuulotan sinun pääkoppasi niin ettet sinä ainoastaan selvästi muista mitä olet kuullut ja nähnyt, vaan minä teen sinut niin selväpäiseksi että sinä näet kaikki mitä sinun läsnäollessasi kerrotaan tai luetaan!"
"Se on suuri lahja!" sanoi vanha katulyhty. "Monet kiitokset! Kunhan minua vaan ei valeta uudelleen!" —