"Ei vielä moneen aikaan", sanoi tuuli, "ja nyt minä puhallan päähäsi muistosi; jos sinä saat muita samallaisia lahjoja, niin saatat olla tyytyväinen vanhoihin päiviisi!"
"Kunhan minua vaan ei valeta uudelleen!" sanoi lyhty, "tai voitko sinä joka tapauksessa taata minulle muiston?"
"Vanha lyhty, ole järkevä!" sanoi tuuli ja puhalsi tiehensä.
Samassa tuli kuu näkyviin. "Mitä te annatte?" kysyi tuuli.
"En mitään!" sanoi kuu, "nythän on alakuu eivätkä lyhdyt koskaan ole valaisseet minun puolestani, minä vaan aina lyhtyjen puolesta." Ja kuu painui takaisin pilven taakse, sillä se tahtoi olla rauhassa. Samassa putosi savuhatulle vesipisara, se tuntui putoavan räystäästä, mutta väitti tulevansa harmaista pilvistä ja oli olevinaan lahja, jopa kaikista parhain lahja. "Minä tungen sinun sisääsi ja sinä tulet sellaiseksi, että jonakin yönä, kun haluat, voit muuttua ruosteeksi, lahota ja haihtua tomuksi." Mutta se oli lyhdyn mielestä huono lahja ja samaa mieltä oli tuuli. "Eikö nyt ole parempaa, eikö nyt ole parempaa?" puhalsi se minkä jaksoi. Samassa putosi tuikkiva tähti, se piirsi ilmaan pitkän, loistavan tien. "Mikä se oli?" huusi sillinpää, "eikö taivaalta juuri pudonnut tähti? Se taisi totisesti mennä lyhtyyn! — No niin, jos niin ylhäisetkin tulevat hakemaan virkaa, niin me voimme lähteä tiehemme!" ja sillinpää läksi ja muut seurasivat esimerkkiä, mutta vanha lyhty rupesi äkkiä loistamaan ihmeellisen väkevällä valolla.
"Se oli kaunis lahja!" sanoi lyhty. "Kirkkaat tähdet, jotka aina ovat tuottaneet minulle niin paljon iloa ja jotka loistavat kauniimmin kuin minä oikeastaan koskaan olen osannut loistaa, vaikka kaikin voimin olen pyrkinyt siihen, kirkkaat tähdet ovat huomanneet minut, vanhan köyhän katulyhdyn ja lähettäneet yhden tähden tuomaan minulle lahjaa. Ja se lahja on sellainen, että ne joista minä pidän, saattavat nähdä kaikki mitä minä muistan ja näen oikein selvään; ja se se vasta on todellinen ilo, sillä ilo on aina puolinainen jollei sitä voi jakaa muille.
"Se oli hyvin kauniisti ajateltu!" sanoi tuuli, "mutta sinä et taida tietää että siihen tarvitaan vahakynttilä. Jollei sinuun sytytetä vahakynttilää, niin eivät muut näe mitään sinun näkemistäsi. Sitä eivät tähdet ole tulleet ajatelleeksi, ne luulevat että kaikki mikä loistaa, vähinten loistaa vahakynttilän valolla. Mutta nyt minua väsyttää!" sanoi tuuli, "nyt minä panen levolle!" ja se pani levolle.
Seuraavana päivänä — — — niin, seuraavan päivän yli me oikeastaan voimme hypätä; seuraavana iltana lepäsi lyhty nojatuolissa, ja arvaappa missä —? Vanhan vartian luona. Hän oli noille "kolmellekymmenelle kuudelle miehelle" tehnyt pyynnön, että he hänen pitkän ja uskollisen palveluksensa tähden antaisivat hänen pitää vanhan lyhdyn; he olivat hymähtäneet hänelle, kun hän sitä pyysi, ja hän oli saanut lyhdyn ja nyt se lepäsi nojatuolissa aivan likellä lämmintä uunia. Se oli ikäänkuin suurentunut, se melkein täytti koko tuolin. Ja vanhukset istuivat illallispöydässä ja loivat lempeitä silmäyksiä lyhtyyn; mielellään he olisivat antaneet sille paikan pöydänkin ääressä. Kellarissa he tosin asuivat, kaksi kyynärää maan sisässä ja ennenkuin huoneeseen pääsi, täytyi kulkea kivillä lasketun etehisen läpi, mutta sisällä oli lämmin, sillä ovi oli tukittu kangaskaistaleilla; siistin ja hauskan näköistä siellä oli; sekä vuoteen että pienten ikkunain edessä oli uutimet ja ikkunalaudalla seisoi kaksi kummallista kukkaruukkua; merimies Kristian oli tuonut ne Itä-Intiasta tai Länsi-Intiasta, ne olivat savesta, norsun muotoiset, mutta selkä oli poissa ja selän kohdalla nousi mullasta, jota oli pantu ruukkuun, toisesta mitä pulskin sipuli — se oli vanhuksien kyökkipuutarha, toisesta suuri, kukkiva geranium, joka oli heidän kukkapuutarhansa. Seinällä riippui suuri, värillinen kuva "Wienin kongressi", ja siinä olivat kaikki kuninkaat ja keisarit yhtaikaa.
Bornholmilainen kello raskaine lyyjyluotineen pani "tik tak!" Se kävi aina edellä, mutta vanhusten mielestä se oli parempi kuin että se olisi käynyt jälessä. He söivät illallistaan ja vanha katulyhty oli, kuten sanottu, nojatuolissa lämpöisen uunin luona. Lyhdystä tuntui siltä kuin koko maailma olisi mennyt nurin.
Mutta kun vanha vartia loi siihen katseensa ja rupesi puhelemaan heidän yhteisistä muistoistaan sateessa ja tuulessa, lyhyinä, kirkkaina kesäöinä tai pyryssä ja pakkasessa, jolloin mieli paloi kellarikomeroon, niin palasi järjestys taas vanhalle lyhdylle, sen silmissä oli kaikki entisellään. Tuuli oli todella erinomaisesti selvittänyt sen pään. —