Vanhukset olivat ahkeraa, kätevää väkeä, ei heiltä mennyt ainoakaan hetki suorastaan hukkaan; sunnuntai-iltapäivänä otettiin esiin joku kirja, tavallisesti matkakertomus ja ukko luki ääneen, luki Afrikasta, suurista metsistä ja elefanteista, jotka villeinä kävelevät metsissä, ja vanha akka kuunteli ja katseli savielefantteja jotka olivat kukkaruukkuina.
"Melkein minä voin ajatella millaista siellä on!" sanoi hän.
Ja lyhty toivoi sydämensä pohjasta että vahakynttilä sytytettäisiin ja pantaisiin sen sisään, niin että vaimo näkisi kaikki asiat lyhdyn silmillä, korkeat puut, tuuheat, toisiinsa kietoutuneet oksat, alastomat mustat ihmiset, jotka ratsastavat hevosten selässä, sekä laumoittain elefantteja, jotka leveillä jaloillaan tallaavat pensaita ja ruokoja.
"Mitä hyötyä koko minun kyvystäni on, kun ei ole vahakynttilää!" huomautti lyhty, "heillä on vain hylkeenrasvaa ja talikynttilöitä eikä se riitä!" —
Eräänä päivänä tuli kellariin kimppu vahakynttilänpätkiä, pisimmät pätkät poltettiin, pienemmillä vahasi eukko neulomalankaansa; vahakynttilöitä oli, mutta he eivät keksineet panna edes pientä pätkää lyhtyyn.
"Tässä minä seison harvinaisine lahjoineni!" sanoi lyhty, "kaikki on minun sisässäni enkä minä voi jakaa mitään heille! He eivät tiedä, että minä saatan muuttaa nämä valkoiset seinät mitä kauneimmiksi tapeteiksi, kauniiksi metsiksi, kaikeksi mitä he vain toivovat! — He eivät sitä tiedä!"
Lyhty seisoi somaksi kiilloitettuna nurkassa, josta se aina pisti silmään; ihmiset kyllä sanoivat, että se on roskaa, mutta vanhukset eivät välittäneet siitä, he pitivät lyhdystä.
Eräänä päivänä — oli vanhan vartian syntymäpäivä — tuli vanha vaimo lyhdyn luo, hymähti ja sanoi:
"Minäpä laitan ilotulituksen hänen kunniakseen!" ja lyhdyn läkkihattu helisi, sillä se ajatteli: "nyt se heille selviää!" mutta se sai hylkeenrasvaa eikä vahakynttilää, se paloi koko illan, mutta tiesi nyt, että tähtien lahja, paras kaikista, tuli olemaan kuollut aarre tässä elämässä.
Silloin se näki unta — ja kun on saanut sellaiset lahjat, niin sellaiset unetkin kyllä tulevat — että vanhukset olivat kuolleet ja että se itse oli joutunut raudanvalajan luo sulatettavaksi. Se pelkäsi yhtä pahasti kuin raatihuonetta ja kolmenkymmenen kuuden miehen tarkastusta, mutta vaikka se oli saanut voiman lahota ruosteeksi ja tomuksi, kun vaan tahtoi, ei se tahtonut sitä ja sitte se joutui sulatusuuniin ja siitä tuli kaunein, rautainen kynttiläjalka mitä ikinä ihminen saattoi vahakynttilöilleen toivoa. Se oli enkelin muotoinen, kädessä kukkakimppu ja keskelle kukkakimppua pantiin vahakynttilä ja kynttiläjalka joutui vihriälle kirjoituspöydälle ja huone oli niin kaunis, siellä oli paljon kirjoja, seinillä riippui kauniita kuvia, siellä asui runoilija ja kaikki mitä hän ajatteli ja kirjoitti, puhkesi näkyviin, huone muuttui pimeäksi, syväksi metsäksi tai aurinkoiseksi niityksi, missä haikara kävellä herrasteli, tai laivankanneksi vellovalla merellä. —