"Mitä lahjoja minulla onkin!" sanoi lyhty herätessään. "Minä melkein toivoisin että minut sulatettaisiin! — mutta ei, ei se saa tapahtua niin kauvan kun vanhukset elävät! He pitävät minusta minun itseni tähden! Minähän olen kuin heidän lapsensa ja he ovat minut kiilloittaneet ja he ovat antaneet minulle hylkeenrasvaa; minulla on yhtä hyvät päivät kuin 'kongressilla', joka kuitenkin on jotakin ylhäistä sukua!"
Ja siitä lähtien sai lyhty enemmän sisällistä rauhaa ja sitä se todella ansaitsi, se rehellinen vanha katulyhty.
NAAPURUKSET.
Olisi luullut että ankkalammikossa puuhattiin jotakin erityistä, mutta ei siellä puuhattu mitään! Kaikki ankat kelluivat paraikaa vedenpinnalla, toiset seisoivat päälaellaan — sillä ne osasivat sellaisiakin temppuja — ja yhtäkkiä ne kaikki törmäsivät maihin; märässä savimaassa näkyi niiden jälkiä ja niiden kaakatus kuului kauvas. Vesi joutui tuimaan liikkeeseen ja äsken se oli ollut kirkkaana kuin peilin pinta, siihen oli kuvastunut joka puu, joka pensas rannalla, ja vanha talonpoikaisasumus, jonka päädyssä oli pari reikää ja pääskysenpesä; mutta erityisesti oli vedenpinnassa näkynyt suuri, kukkiva ruusupensas, joka seinustalta ulottui veteen asti. Tämä kaikki oli päilynyt vedessä kuin kuva, mutta ylösalaisin, ja kun vesi oli joutunut liikkeeseen, oli kaikki mennyt sekaisin ja kuva kadonnut. Kaksi höyhentä oli ankkojen lentäessä pudonnut ja ne hyppivät ylös, alas vedessä; äkkiä ne rupesivat kiitämään ikäänkuin tuuli olisi vienyt niitä, mutta tuulta ei ollut ja ne jäivät paikoilleen ja vesi kävi taas rasvatyveneksi, selvästi saattoi nähdä rakennuksen päädyn pääskysenpesineen ja ruusupensaan; joka ruusu kuvastui veteen, ne olivat niin kauniit, mutta eivät ne sitä tietäneet, sillä kukaan ei ollut niille sitä sanonut. Aurinko paistoi hentojen lehtien läpi, ne olivat niin täynnä lemua, että jokaisen ruusun mielessä liikkui samaa kuin meissä, kun ajatuksemme ovat oikein onnelliset.
"Kuinka ihanaa on elää!" sanoi joku ruusu, "en muuta toivo kuin että saisin suudella aurinkoa, kun se on niin lämmin ja kirkas. — Niin, ja ruusuja tuolla alhaalla vedessä, niitä minä myöskin tahtoisin suudella; ne ovat ihan meidän kaltaisiamme; minä tahtoisin suudella noita herttaisia pieniä linnunpoikia tuolla alhaalla pesässä; ja täällä meidän päällämme on samallaisia! ne oikovat päitään ja piipottavat niin somasti! Niillä ei ole ensinkään höyheniä, kuten niiden isällä ja äidillä. Meillä on hyviä naapureja sekä yllämme että allamme. Oi kuinka ihanaa on elää!"
Pienet poikaset sekä ylä- että alapuolella — niin, ne jotka olivat alapuolella eivät olleet muuta kuin kuvia vedessä — pienet poikaset olivat varpusia, isä ja emä olivat varpusia; ne olivat ottaneet haltuunsa viimevuotisen, tyhjän pääskysenpesän ja elivät siinä kuin kotonaan.
"Ankanpoikiako tuolla uiskentelee?" kysyivät varpusenpojat nähdessään höyhenten kelluvan vedessä.
"Tehkää järkeviä kysymyksiä kun teette!" sanoi äiti; "ettekö näe, että ne ovat höyheniä, eläviä vaatteita, jommoisia minullakin on ja jommoisia te saatte, paitsi että meidän vaatteemme ovat hienommat! Olisivatpa täällä ylhäällä pesässämme, sillä ne lämmittävät. Tahtoisinpa mielelläni tietää mikä ankkoja pelästytti; varmaan vedessä oli jotakin, sillä eivät ne nyt minua pelästyneet, vaikka teille piipotinkin hiukan lujaan. Noitten pölkkypäisten ruusujen pitäisi se tietää, mutta eivät ne tiedä mitään, ne katselevat vain itseään ja haisevat. Minä olen sydämeni pohjasta kyllästynyt niihin naapureihin!"
"Kuulkaappas noita herttaisia pieniä lintuja!" sanoivat ruusut, "ne rupeavat nekin jo koettamaan laulaa! — Eivät vielä osaa, mutta kyllä ne oppivat! Mikä ilo se mahtaa olla! Hauskaa se vaan on, kun on iloisia naapureja!" —
Samassa tulla nelisti rantaan kaksi hevosta, joita piti juotettaman; toisen selässä istui renki, joka oli riisunut päältään kaikki muut vaatteet paitsi mustan hattunsa; se oli niin suuri ja leveä. Renki vihelteli ikäänkuin olisi ollut pieni lintu ja ratsasti ankkalammikon syvimmälle kohdalle; ja kun hän kulki ruusupensaan ohitse, repäsi hän yhden ruusun ja pisti sen hattuunsa; sitte hän luuli olevansa oikein juhla-asussa ja ratsasti tiehensä. Toiset ruusut seurasivat katseillaan sisartaan ja kyselivät toisiltaan: "minnekkähän hän matkusti?" mutta sitä ei kukaan tietänyt.