"Tuohon minä jo olen ihan kyllästynyt!" sanoi varpusemo, joka pesästään katseli huoneeseen; ja sitte se läksi lentoon.
Samalla tavalla kävi seuraavana sunnuntaina, sillä joka sunnuntai tuli lasiin tuoreita ruusuja ja aina kukki ruusupensas yhtä kauniina; varpusenpojat jotka nyt olivat saaneet höyhenet, olisivat mielellään lentäneet mukaan, mutta emo sanoi: "te pysytte täällä!" ja ne pysyivät. — Emo läksi lentoon, mutta kuinka lieneekin sattunut, että hän äkkiä tarttui jouhista tehtyyn ansaan, jonka pojat olivat ripustaneet oksaan. Jouhet kietoutuivat jalkojen ympäri, niin, niin lujaan kuin olisi leikattu; se oli kidutusta ja tuskaa; pojat juoksivat heti paikalle ja ottivat kiinni linnun, ottivat lisäksi kiinni niin kauhean kovasti. "Ei se ole kuin varpunen!" sanoivat he, mutta eivät sittenkään päästäneet sitä irti, vaan läksivät viemään kotiin ja löivät joka kerta nokalle, kun lintu yritti huutaa.
Talossa oli vanha mies, joka osasi valmistaa saipuaa. Hän teki siitä sekä palloja että kankia, sekä partaa että käsiä varten. Se oli tuollainen hauska kuljeskeleva äijä ja kun hän näki poikien tuovan varpusta ja kuuli heidän sanovan etteivät he siitä ensinkään välitä, niin hän sanoi: "tehdäänkös me se kauniiksi?" ja varpusemon pintaa karmi, kun hän sen sanoi. Vanhuksen laukussa oli mitä kauneimpia värejä ja hän otti sieltä esiin kiiltävää kultajauhoa ja poikien täytyi juosta sisään hakemaan munaa, ja munasta otti vanhus valkuaisen ja voiteli sillä koko linnun ja siroitti sitte kultajauhoa päälle. Yks kaks oli varpusemo kullattu. Mutta ei hän ajatellut komeuttaan, hänen joka jäsenensä vapisi. Ja saippuaäijä otti punaisen tilkun — hän repäisi sen vanhan takkinsa vuorista — leikkeli tilkun sahareunaiseksi kukonharjaksi ja liimasi sen linnun päähän.
"Nyt saatte nähdä kultalinnun lentävän!" sanoi hän sitte ja päästi irti varpusen, joka kauheimmassa hädässä lensi kirkkaaseen päiväpaisteeseen. Kylläpä osasikin kiiltää! Kaikki varpuset, yksin suuri variskin — eikä se ollut mikään eilispäivän poikanen — pelästyivät kauheasti sitä näkyä, mutta ne lensivät kuitenkin perässä, sillä ne tahtoivat tietää mikä ylhäinen lintu se oli.
"Mistä kaukaa! mistä kaukaa!" huusi varis.
"Odota hiukkasen! odota hiukkasen!" sanoivat varpuset. Mutta ei hän malttanut hiukkastakaan odottaa. Peloissaan ja kauhistuksissaan lensi hän kotiin päin; hän oli vaipumaisillaan maahan, ja yhä tuli lisää uusia lintuja, suuria ja pieniä; toiset lensivät ihan likelle ruvetakseen nokkimaan.
"Kas sitä! Kas sitä!" huusivat kaikki yhteen ääneen.
"Kas sitä! Kas sitä!" huusivat poikaset kun emo likeni pesää. "Se on varmaankin riikinkukko. Siinä on niin paljon värejä, että silmiä särkee, kuten äiti sanoi, pip, se on kaunista!" Ja sitte ne nokkivat pienillä nokillaan niin että emon oli mahdoton päästä sisään, ja pelko oli hänet niin lamauttanut, ettei hän enään osannut piipoittaakaan, vielä vähemmin sanoa: "Minä olen teidän äitinne". Toiset linnut nokkivat sitä nyt nokkimistaan niin että jokikinen sulka läksi ja verissään vaipui varpusemo ruusupensaaseen.
"Lintu raukka!" sanoivat ruusut. "Tule, me suojelemme sinua! Nojaa pieni pääsi meihin!"
Varpusemo levitti vielä kerran siipensä, sitte se nosti ne takaisin kiinni kupeilleen ja makasi kuolleena naapuriperheen, tuoreitten, kauniitten ruusujen luona.