"Pip!" sanoivat varpusenpojat pesässä. "Missä se äiti viipyneekään, sitä ei ymmärrä! Eihän tämä vain liene hänen kujeitaan, että meidän nyt pitäisi tulla toimeen omin neuvoin. Talon hän on jättänyt meille perinnöksi; mutta kuka meistä sen saa omakseen, kun meille kerran tulee perhe?"
"Minä en suinkaan saata pitää teitä täällä, jahka tästä nyt hankin vaimon ja lapset!" sanoi pienin.
"Kyllä minä saan sekä enemmän vaimoja että lapsia kuin sinä!" sanoi toinen.
"Mutta minä olen vanhin!" sanoi kolmas. Kaikki nousivat nyt torumaan, ne räpyttelivät siipiään ja nokkivat ja yks, kaks tyrkättiin toinen toisensa perästä pois pesästä. Siinä ne sitte makasivat maassa ja vihoissaan ne olivat. Päätään ne pitivät ihan kallellaan ja räpyttelivät sitä silmää joka oli ylöspäin. Heidän oli tapana sillä tavalla murjottaa.
He osasivat hiukkasen lentää ja enemmän he oppivat ja vihdoin he yksimielisesti päättivät, että tunteakseen toisensa kun maailmalla kohtaisivat, sanoisivat: pip! ja raapaisisivat maata kolme kertaa vasemmalla jalallaan.
Se poikanen joka jäi pesään, levittelihe niin paljon kuin ikinä taisi. Olihan se nyt talonomistaja, mutta ei sitä kauvan kestänyt. — Yöllä paistoi ikkunoihin punainen tuli, liekit tunkivat esiin räystään alta, kuivat oljet hulmahtivat tuleen, koko talo paloi poroksi ja varpusenpoika meni samaa tietä, mutta nuori ihmispariskunta pääsi onnellisesti pois.
Kun aurinko seuraavana aamuna nousi ja kaikki näytti raikkaalta ja virkistyneeltä kuin makean unen jälkeen, ei mökistä ollut jälellä kuin joitakuita mustia, hiiltyneitä hirsiä, jotka pysyttelivät pystyssä uunin varassa. Se se oli oma herransa. Mökin perustuksista suitsutti vielä sakea savu, mutta vähän matkan päässä seisoi terveenä, täydessä kukassa ruusupensas ja jokainen oksa ja kukka kuvastui tyyneen veteen.
"No voi kuinka kauniina ne ruusut seisovat tuossa palaneen talon edustalla!" sanoi ohikulkeva mies; "sehän on erinomaisen herttainen pieni kuva! sen minä tahdon!" ja mies otti taskustaan pienen, valkolehtisen kirjan ja hän otti lyijykynänsä, sillä hän oli maalari, ja piirusti savuavan tuhan, hiiltyneet hirret ja uunin, joka kallistumistaan kallistui alemma, mutta etualalla oli suuri, kukkiva ruusupensas. Kaunis se oli ja sen ansiohan oli että kuva piirrettiin.
Päivemmällä kulki sivu kaksi varpusta, jotka olivat täältä kotoisin. "Missä on mökki?" sanoivat ne, "missä pesä? — Pip, kaikki on palanut ja väkevä veljemme on myöskin palanut; sen hän sai palkakseen siitä että anasti pesän. — Ruusut pääsivät helpolla! ne seisovat punaposkisina paikoillaan. Ne välittävät viisi naapurin onnettomuudesta. Niin, minä en viitsi puhutella heitä, ja rumaa täällä on, se on minun mielipiteeni!" Sen tiensä ne lensivät.
Syksyllä sattui kerran ihana aurinkoinen päivä, olisi luullut olevan sydänkesän. Puhdasta ja kuivaa oli pihamaalla, herraskartanon isojen rappujen edessä ja siellä astuskeli kyyhkysiä, sekä mustia että valkoisia ja sinipunertavia, ne kiilsivät auringossa ja vanha kyyhkysemo pöyhisteli sulkiaan ja sanoi poikasille: "pysykää ryhmissä, pysykää ryhmissä!" — sillä silloin ne näyttivät kauniimmilta.