"Kukko kiekuu! pii pota pot!"
Kana astui esiin, kana Kjögen kaupungista. "Minä olen kjögeläinen kana!" ja sitte se kertoi kuinka paljon asukkaita Kjögessä oli, ja tappelusta, joka oli ollut Kjögen luona, mutta siitä oikeastaan ei kannattanut puhua.
"Ripsis, rapsis, loiskis!" pudota puksahti Tukin luo taas joku.
Se oli puinen lintu, papukaija Prästön metsästysmailta. Se kertoi
Prästössä olevan yhtä monta asukasta kuin sen on ruumiissa saumaa;
ja se oli ylen ylpeä: "Thorvaldsen on asunut ihan minun nurkallani.
Loiskis! kuinka tässä on hyvä maata!"
Pieni Tuk ei enään maannut, hän oli äkkiä hevosen selässä. Täyttä laukkaa sitä mentiin. Ritari komeissa vaatteissa, päässä paistava kypärä ja liehuva höyhentöyhtö istui hänen edessään hevosen selässä, ja he ratsastivat läpi metsän, Vordingborgin vanhaan kaupunkiin, ja se oli suuri, vilkas kaupunki; korkeat tornit upeilivat kuninkaallisen linnan katoilla ja tulet loistivat kauvas ikkunoista; linnassa laulettiin ja tanssittiin; kuningas Valdemar ja uljaat nuoret hovinaiset tanssivat.
Tuli aamu ja auringon noustessa hävisi kaupunki ja kuninkaallinen linna, torni toisensa perästä, vihdoin jäi kummulle missä linna oli seisonut, yksi ainoa torni, ja kaupunki oli niin pahanpäiväisen pieni ja köyhä ja koulupojat tulivat kirja kainalossa ja sanoivat "kaksi tuhatta asukasta", mutta se ei ollut totta, siellä ei ollut niin paljon asukkaita.
Pieni Tuk makasi sängyssään, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt unta, eikä se kuitenkaan olisi ollut unta; joku seisoi ihan hänen vieressään.
"Pieni Tuk! pieni Tuk!" sanoi ääni; se oli merimies, pieni olento, melkein kuin kadetti, mutta ei se ollut kadettikaan.
"Minä tuon terveisiä Korsöristä, se on kaupunki, joka on nousemaan päin; se on vilkas kaupunki, sillä on laivoja ja postivaunut; joskus sitä on sanottu rumaksi, mutta se on kun onkin vanhentunut mielipide. 'Minä olen meren rannalla', sanoo Korsör, 'minulla on maanteitä ja huvipuistoja, ja minä olen synnyttänyt hauskan runoilijan, ja sitä eivät kaikki runoilijat ole. Minä aioin lähettää laivan purjehtimaan maan ympäri, en sitä tehnyt, mutta olisin voinut tehdä, ja sitte minä hajuan niin hyvältä, ihan portin vieressä kukkii mitä ihanimpia ruusuja!'"
Pieni Tuk näki ne, hänen silmiinsä paistoi punaista ja vihriää, ja kun värit tasaantuivat, oli vuonon varrella kokonainen vihreä rinne; ja ylempänä oli komea vanha kirkko, katolla kaksi korkeaa, suippeaa tornia. Rinteeltä puhkesi lähteitä, vesisateet olivat niin voimakkaat, että lirisi ja loiskui, ja siinä likellä istui vanha kuningas, pitkien hiusten päällä kultainen kruunu; se oli kuningas Hroar lähteiltä; nykyinen Roskilden kaupunki oli siinä likellä. Ja rinteen poikki astelivat vanhaan kirkkoon kaikki Tanskan kuninkaat ja kuningattaret käsi kädessä, kultakruunut päässä, ja urut soivat ja lähteet loiskivat.
Pieni Tuk näki kaikki, kuuli kaikki. "Älä unohda säätyjä!" sanoi
Hroar kuningas.