Yhtäkkiä hävisi kaikki taas; mihin se joutuikaan? se meni ikäänkuin kirjan lehteä olisi käännetty. Ja nyt seisoi pojan edessä vanha vaimo, rikkaruohojen kitkijä, hän tuli Sorösta, jossa tori kasvaa ruohoa. Hänen harmaa, palttinainen esiliinansa ulottui pään yli alas selkää; se oli aivan märkä, oli mahtanut sataa. "On, on kun onkin!" sanoi hän ja sitte hän kertoi hauskoja asioita Holbergin komedioista ja hän tiesi keitä Valdemar ja Absalon olivat; mutta äkkiä kutistui hän kokoon, rupesi röykyttämään päätään ikäänkuin hypähtääkseen pystyyn. "Koaks!" sanoi hän, "märkä on, märkä on, kuolonhiljaisen hyvä on olla — Sorössä!" hän oli äkkiä muuttunut sammakoksi. "Koaks!" ja samassa hän taas oli vanha vaimo. "Täytyy pukeutua ilman mukaan!" sanoi hän. "Märkä on, märkä on! minun kaupunkini on kuin pullo, sisään mennään suusta ja ulos samaa tietä! Minulla oli ennen kaloja, nyt minulla on reippaita, punaposkisia poikia pullon pohjalla; ne oppivat siellä viisautta: kreikkaa! kreikkaa! hepreaa! Koaks!" Se meni ihan samalla nuotilla kuin sammakot kurnuttavat tai kun suossa astutaan suurilla saappailla. Se oli aina sama nuotti, niin yksitoikkoinen, niin ikävän ikävä, että pieni Tuk meni makeaan uneen ja se hänelle varmaan teki hyvää.

Mutta tähänkin uneen sekaantui kuvia, tai mitä lienevät olleet: hänen pikku siskonsa Gustava, jolla oli siniset silmät ja keltaiset kiharat hiukset, oli äkkiä suuri, kaunis neitonen ja hän osasi lentää, vaikkei hänellä ollut siipiä, ja he lensivät Själlandin poikki, yli vihreitten metsäin ja sinisten vesien.

"Kuuletko kukonlaulua, pieni Tuk! Kukko kiekuu! Kanat lentää lekottavat Kjögen kaupungista. Sinä saat suuren, suuren kanatarhan, sinä et kärsi nälkää etkä hätää! Papukaija sinun pitää ampua, sinusta tulee rikas, onnellinen mies! Sinun talosi kohoaa korkeana kuin kuningas Valdemarin tornit ja sitä koristavat marmorikuvat, samallaiset kuin ne jotka syntyivät Prästön nurkalla. Ymmärräthän sinä mitä minä tarkoitan. Maineen siivillä lentää nimesi kuten laiva, joka Korsöristä piti lähetettämän, ja Roskilden kaupungissa — 'muista säätykokousta!'" sanoi kuningas Hroar; "siellä sinun pitää puhua viisaasti ja lempeästi, pieni Tuk, ja kun sinä sitte kerran pääset hautaasi, nukut niin makeasti, niin makeasti — —."

"— Aivan kuin nukkuisin Sorössä!" sanoi Tuk, ja samassa hän heräsi; oli kirkas aamu, unestaan ei hän muistanut hitustakaan, mutta hyvähän se olikin, sillä ei sitä saa tietääkään mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Ja Tuk hyppäsi sängystään ja luki kirjaansa ja osasi tuontien läksynsä. Ja vanha pyykkimuija pisti päänsä ovesta, nyökytti hänelle päätään ja sanoi:

"Kiitos eilisistä, sinä herttainen lapsi! Suokoon Jumala, että paras unesi kävisi toteen!"

Pieni Tuk ei yhtään tietänyt mitä unta hän oli nähnyt, mutta kas sen tiesi Jumala.

VARJO.

Kuumissa maissa osaa aurinko totisesti paahtaa! Ihmiset käyvät ruskeiksi kuin mahonkipuu; niin, kuumimmissa maissa päivettyvät he neekereiksi, mutta tässä ei nyt tule olemaan puhetta muusta kuin kuumista maista. Eräs oppinut mies oli kylmistä maista tullut kuumiin; hän luuli nyt voivansa hyöriä ja pyöriä kuten kotonakin, mutta kyllä hän pian vieraantui niiltä tavoilta. Hänen ja kaikkien järkevien ihmisten täytyi pysyä sisällä. Ikkunaluukut ja ovet pidettiin koko päivän kiinni; näytti siltä kuin koko talo olisi nukkunut tai ei ketään olisi ollut kotona. Sekin kapea katu korkeine kivimuurineen, jolla hän asui, oli sekin rakennettu sillä tavalla, että auringon täytyi paahtaa sinne aamusta iltaan. Se oli todella aivan sietämätöntä! — Oppinut mies kylmistä maista oli nuori, viisas mies, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi istunut tulisessa pätsissä; se kulutti häntä, hän kävi kovin laihaksi, yksin hänen varjonsakin kutistui, se kuivi paljon pienemmäksi kuin kotona, aurinko kulutti sitäkin. — Vasta illalla he virkosivat elämään, kun aurinko oli laskenut.

Oikein sitä ilokseen katseli; niin pian kun kynttilä tuotiin huoneeseen, oikaisi varjo itsensä suoraksi seinälle, se venyttihe niin pitkäksi, että se ulottui lakeen saakka, täytyihän sen kismotella, päästäkseen voimiinsa. Oppinut mies meni parvekkeelle venyttelemään ja sitä myöten kun tähdet syttyivät ihanaan, kirkkaaseen ilmaan, tuntui hänkin virkoavan elämään. Kaikille parvekkeille pitkin katua — ja lämpöisissä maissa on joka ikkunalla parvekkeensa — ilmestyi ihmisiä, sillä ilmaa täytyy saada, vaikka olisikin tottunut elämään mahonkipuuna! Sekä ylhäällä että alhaalla pulppusi elämää. Suutarit ja räätälit, kaikki ihmiset muuttivat kadulle, siihen ilmestyi pöytiä ja tuoleja ja kynttilä paloi, paloi tuhansia kynttilöitä, ja toinen puheli ja toinen lauloi ja ihmisiä käveli edestakaisin, ajettiin vaunuilla ja ajettiin aaseilla: kilikili! aasit olivat kellot kaulassa; ruumiita haudattiin ja virsiä veisattiin, katupojat ampuivat raketteja ja kirkonkellot soivat. Kadulla vallitsi todella vilkas elämä. Ainoastaan siinä talossa, joka oli vastapäätä oppineen vieraan miehen asuntoa, oli aivan hiljaista; ja siellä asui kuitenkin joku, sillä parvekkeella oli kukkasia; kauniisti ne kasvoivat keskellä auringon paahdetta, ja se olisi ollut mahdotonta ilman että joku niitä kasteli, täytyihän jonkun niitä kastella; siellä täytyi asua ihmisiä. Illalla avautui ovi, mutta huoneet pysyivät pimeinä, ainakin ensimäinen huone, sisempää kuului soittoa. Vieraan, oppineen miehen korvissa soi soitto erinomaisen kauniina, mutta ehkäpä se vain oli mielikuvitusta, sillä hänen mielestään oli kaikki täällä lämpöisissä maissa niin erinomaista, kunhan vaan ei olisi ollut aurinkoa. Vieraan isäntä sanoi ettei hän tiedä kuka on vuokrannut naapurin talon, eihän siellä koskaan näkynyt ihmisiä ja mitä musiikkiin tulee, oli se hänen mielestään kauhean ikävää, "On ihan kuin joku harjoittamistaan harjoittaisi kappaletta,jota ei voi oppia, aina samaa kappaletta. 'Opin minä sen sittenkin'! hän kyllä sanoo, mutta hän ei opi sitä sittenkään, vaikka soittaisi kuinka kauvan."