Täytyi muuten todella suuresti kummastella miten paljon ihmistä siinä oli; se oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu ja mitä hienoimmissa mustissa vaatteissa, jalassa kiiltonahkasaappaat ja päässä hattu, jonka saattoi lyödä kokoon niin ettei jäänyt muuta kuin pohja ja reunat, puhumattakaan niistä mitä me jo tunnemme: koristeista kellonperissä, kultaisista kaulavitjoista ja timanttisormuksista. Niin, varjo oli erinomaisen hienosti puettu ja juuri se teki hänet ihmiseksi.
"Jahka minä nyt kerron!" sanoi varjo ja sitte se laski kiiltonahkasaappaansa niin kovaa kuin taisi oppineen miehen uuden varjon käsivarren päälle. Uusi varjo makasi kuin mikäkin villakoira vanhan varjon jaloissa, ja lieneekö sen liikettä johtanut ylpeys vaiko ehkä halu saada uusi varjo tarttumaan kiinni jalkaansa; ja makaava varjo pysyi aivan hiljaa ja liikkumattomana, voidakseen tarkkaan kuunnella; tietysti se tahtoi tietää miten voi päästä irti palveluksesta ja kohota omaksi herraksi.
"Tiedättekö kuka asui talossa vastapäätä?" sanoi varjo, "se oli kaikista olennoista kaunein, se oli Runous itse! Minä olin siellä kolme viikkoa, mutta se vaikutti niinkuin olisi elänyt kolmetuhatta vuotta ja lukenut kaikki mitä on runoiltu ja kirjoitettu, sen minä sanon ja totta se on. Minä olen nähnyt kaikki ja tiedän kaikki!"
"Runous!" huudahti oppinut mies, "niin, niin — hän oleskelee silloin tällöin erakkona suurissa kaupungeissa! Runous! niin, minä näin hänet ainoan lyhyen silmänräpäyksen aikana, mutta uni oli silmissäni! Hän seisoi parvekkeella ja loisti niinkuin revontulet loistavat; kerro, kerro! Sinä olit parvekkeella, sinä astuit sisään ovesta ja näit — —!"
"Tulin etuhuoneeseen!" sanoi varjo. "Te istuitte aina ja tähystelitte etuhuoneeseen. Siellä ei ollut minkäänlaista valoa, siellä vallitsi jonkinlainen hämärä, mutta ovet olivat auki huoneesta toiseen ja huoneita oli pitkä rivi; ja ne olivat valaistut ja jos minä olisin päässyt ihan neidon luo asti, olisi valo tappanut minut; mutta minä olin varovainen, minä en hätäillyt, ei pidä koskaan hätäillä!"
"Ja mitä sinä sitte näit?" kysyi oppinut mies.
"Minä näin kaikki ja minä kerron teille kaikki, mutta — mutta ei se ole ylpeyttä minun puoleltani, mutta — vapaana olentona ja minun tietoihini nähden, puhumattakaan hyvästä asemastani ja erinomaisista varoistani — soisin mielelläni, että teitittelisitte minua!"
"Anteeksi!" sanoi oppinut mies, "se on vanha tapa, joka ei tahdo lähteä! Te olette aivan oikeassa; ja minä koetan muistaa sen; mutta kerrottehan nyt kaikki mitä näitte!" —
"Kaikki!" sanoi varjo, "sillä minä näin kaikki ja tiedän kaikki." —
"Miltä näytti sisemmissä saleissa?" kysyi oppinut mies. "Oliko siellä kuin raikkaassa metsässä? Oliko siellä kuin pyhässä kirkossa? Olivatko salit kuin tähtikirkas taivas, kun sitä katselee korkeilta vuorilta?"