Satuja ja tarinoita III

by H. C. Andersen

"Ei se ollut mikään satu!" sanoi Seljaemo, "mutta nyt tulee satua! Todellisuudesta kehittyy juuri mitä kummallisimpia satuja; muutenhan ei minun kaunis seljapensaanikaan olisi voinut versoa teekannusta;" ja sitte nosti Seljaemo pienen pojan sängystä, painoi hänet syliinsä ja kukkivat seljanoksat lehahtivat heidän ympärilleen niin että he istuivat kuin tuuheimmassa lehtimajassa, ja lehtimaja lähti heidän kanssansa lentoon. Se oli tavattoman kaunista! Seljaemo oli äkkiä muuttunut somaksi pieneksi tytöksi, mutta hame oli vielä samaa vihriää, valkokukkaista kangasta, jota Seljaemollakin oli ollut. Hänellä oli napinlävessä elävä seljankukka ja kullankiharaisissa hiuksissa kokonainen seppele seljankukkia; hänen silmänsä olivat niin suuret ja siniset!Oi, ihanainen hän oli katsella! Hän ja poika antoivat toisilleen suuta ja samassa he olivat yhdenikäiset ja yhtä iloiset.

Käsi kädessä astuivat he lehtimajasta ja tulivat kauniiseen puutarhaan. Tuoreesta nurmikosta tapasivat he isän kepin, joka oli kuiva kuin seiväs; mutta heidän silmissään oli kepissä elämää; heti kun he asettuivat sen selkään muuttui kiiltävä nuppi komeaksi, päristeleväksi pääksi, pitkä musta harja heilui, neljä solakkaa, voimakasta jalkaa kasvoi eläimelle; heillä oli väkevä, virma hevonen; täyttä ravia mentiin pitkin nurmikkoa: hei vaan sitä menoa! — "Nyt me ratsastamme penikulmien päähän!" sanoi poika; "me ratsastamme herraskartanoon, missä viime vuonna kävimme!" ja he ratsastivat pitkin nurmikkoa; ja tuontuostakin huusi pieni tyttö, joka kuten tiedämme ei ollut kukaan muu kuin Seljaemo: "nyt me olemme maalla! näetkö talonpojan pirttiä, siinä on niin suuri leivinuuni että se tielle näyttää jättiläis-munalta; seljapuu ojentaa oksiaan tien yli ja kukko kävelee tunkiolla ja raapiskelee maata kanoille, kas kuinka se pöyhkeilee! — mutta nyt me tulemme kirkolle! se on korkealla mäellä, kahden suuren tammen keskellä, joista toinen on puoleksi kuollut! — nyt me tulemme pajalle, jossa tuli hehkuu ja puolialastomat miehet heiluttavat moukaria niin että säkenet lentelevät. Eteenpäin, eteenpäin, komeaan herraskartanoon!" ja kaikki mitä pieni tyttö luetteli, lensi heidän ohitseen; poika näki sen kaiken, ja kuitenkaan eivät he tehneet muuta kuin kiersivät nurmikkoa. Sitte he leikkivät sivukäytävällä ja piirsivät maahan pienen puutarhan ja tyttö otti seljankukan hiuksistaan, istutti sen hiekkaan ja se rupesi kasvamaan, aivan kuten Nyboderin vanhuksille oli käynyt, kun he olivat pienet ja kuten aikaisemmin on kerrottu. Käsi kädessä kuten vanhukset lapsina, läksivät hekin astelemaan, mutta eivät Rundetaarniin eivätkä Frederiksbergin puutarhaan, vaan pieni tyttö kiersi kätensä pienen pojan kaulaan ja sillä lailla lensivät he ympäri koko Tanskan ja oli kevät ja tuli kesä ja oli syksy ja tuli talvi ja tuhannet kuvat kuvastuivat pojan silmissä ja sydämessä ja kaiken aikaa lauloi pieni tyttö hänelle: "älä milloinkaan unohda tätä!" ja heidän lentäessään lemusi seljapuu kaiken aikaa niin suloisesti ja makeasti; huomasihan poika kyllä ruusut ja raikkaat pyökit, mutta paljon ihmeellisemmin lemusi seljapuu, sillä sen kukat kasvoivat pienen tytön sydämessä ja siihen poika, heidän lentäessään, tuontuostakin nojasi päänsä.

"Ihanaa täällä on keväällä!" sanoi pieni tyttö ja he seisoivat vastapuhjenneessa pyökkimetsässä, heidän jalkainsa juuressa lemusivat vihriät tuoksumaratit ja punertavat vuokot katselivat herttaisina nurmen vihannasta. "Oi, olisipa aina kevät Tanskan lemuavassa pyökkimetsässä!"

"Ihanaa täällä on kesällä!" sanoi tyttö. Ja he kiitivät ohi vanhojen ritariaikaisten herraskartanoiden. Niiden punaiset muurit ja terävähuippuiset päädyt kuvastuivat kanaviin, joissa joutsenet uiskentelivat, kurkistellen vanhoihin, viileisiin puukujiin. Maassa lainehtivat järvenään viljavainiot, ojat olivat täynnä punaisia ja keltaisia kukkia, aidan vierustat kasvoivat villiä humalaa ja kiertokukkia; ja illoin nousi taivaalle suuri, pyöreä kuu, heinäruot niityillä tuoksuivat suloisesti. "Se sellainen ei ikinä mene mielestä!"

"Ihanaa täällä on syksyllä!" sanoi pieni tyttö ja ilma kävi entistään kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, metsä pukeutui mitä herttaisimpaan punaan, kellertävään ja vihantaan. Jahtikoirat karkasivat metsään, kirkuen lensivät lintuparvet yli hiidenkumpujen, joitten vanhoja kiviä karhunvatukat kiertelivät. Meri oli syvän sininen ja purjeet valkoiset ja luhassa istui vanhoja akkoja, tyttöjä ja lapsia eroittelemassa humaloita suureen vasuun; nuoret lauloivat lauluja, mutta vanhat kertoivat satuja vetehisistä ja noidista. "Mitään kauniimpaa ei saata ajatella!"

"Ihanaa täällä on talvella!" sanoi pieni tyttö ja kaikki puut seisoivat huurteessa ja olivat kuin valkoisia koralleja, lumi narisi jalkojen alla, ikäänkuin saappaat aina olisivat olleet uudet ja toinen tähdenlento seurasi toista. Kodeissa sytytettiin joulukuusi, annettiin lahjoja ja oltiin iloisia; maalla soi talonpojan pirtissä viulu, omenaviipaleet lentelivät leikissä, köyhinkin lapsi sanoi: "talvella on sentään ihanaa!"

Niin, ihanaa oli! ja pieni tyttö näytti pojalle kaikki ja kaiken aikaa lemusi seljapuu ja kaiken aikaa liehui punainen lippu valkeine ristineen, lippu, jonka alla Nyboderin vanha merimies oli purjehtinut! — ja poika kasvoi nuorukaiseksi ja hänen täytyi lähteä maailmalle, kauvas kuumiin maihin, missä kahvi kasvaa; mutta jäähyväishetkellä otti pieni tyttö seljankukan rinnaltaan, antoi sen pojalle muistoksi ja se joutui virsikirjaan ja kun hän vieraalla maalla avasi virsikirjan, aukeni se aina siitä missä muistikukka oli ja jota enemmän hän sitä katseli sitä tuoreemmaksi se tuli; hän oli tuntevinaan tuoksua Tanskan metsistä ja selvästi näkevinään pienen tytön kirkkaitten sinisilmien kurkistelevan kukkasen lehtien lomitse, ja tyttö kuiskasi: "täällä on ihanaa keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella!" ja sadat kuvat liitivät läpi hänen mielensä.

Oli kulunut monta vuotta ja hän oli vanha mies ja istui vanhan vaimonsa kanssa kukkivan puun alla; he istuivat käsi kädessä kuten isoisä ja isoäiti Nyboderissa ja he puhelivat, kuten hekin entisistä ajoista ja kultahäistään; sinisilmä pieni tyttö istui, seljankukkaset hiuksissa, puun latvassa, nyökytteli heille päätään ja sanoi: "tänään on kultahääpäivä!" ja sitte irroitti hän kaksi kukkaa seppeleestään, suuteli niitä ja ensin ne paistoivat kuin hopea, sitte kuin kulta ja kun hän laski ne vanhuksien päälaelle, muuttuivat molemmat kukkaset kultakruunuiksi; kuni kuningas ja kuningatar istuivat he molemmat sitte lemuavan puun alla, joka heistä oli aivan kuin seljapuu. Ja mies kertoi vanhalle vaimolleen sadun Seljaemosta, hän kertoi sen sellaisena jommoisena se oli hänelle kerrottu kun hän oli pieni poika ja molempien mielestä oli siinä sadussa paljon joka muistutti heidän omaa satuaan ja se joka sitä muistutti oli heille rakkainta.

"Sellaista se on!" virkkoi pieni tyttö puusta, "toiset sanovat minua Seljaemoksi, toiset Dryadiksi, mutta minun nimeni on oikeastaan Muisto; minä istun puussa ja kasvan kasvamistani, minä muistan, minä tiedän kertoa. Näytäppäs onko kukkasesi vielä tallella!"

Ja vanha mies avasi virsikirjansa, siellä oli kun olikin seljankukka niin tuoreena että olisi luullut sen vasta sinne lasketuksi ja Muisto nyökytti päätään ja vanhukset istuivat kultakruunu päässä ilta-auringon punassa; he ummistelivat silmiään, ja — ja —, niin, siihen se satu päättyikin!