Kadulla vastapäätä oli uusia, somia taloja ja ne ajattelivat niinkuin muutkin talot, mutta siellä istui ikkunassa pieni poika, jolla oli terveet, punaiset posket ja kirkkaat, säteilevät silmät; hän piti kovin paljon vanhasta talosta, hänestä se oli yhtä kaunis sekä päiväpaisteella että kuutamolla. Ja kun hän katsahti seinään, josta rappaus oli irtaantunut, niin keksi hän siinä mitä kummallisimpia kuvia, hän näki miltä katu ennen oli näyttänyt portaineen, ulkonevine yläkertoineen ja suippeine päätyineen; hän saattoi nähdä sotamiehiä, tapparakeihäineen ja kouruja, jotka juoksentelivat lohikäärmeinä. — Sitä taloa kelpasi katsella! ja talossa asui vanha mies, joka käytti nahkaisia polvihousuja, takkia, jossa oli suuret messinkinapit ja peruukkia, josta jo päältä näki että se oli oikea peruukki. Joka aamu tuli hänen luokseen vanha ukko joka siisti huoneet ja kävi asioilla. Muuten oli vanha polvihousumies aivan yksin vanhassa talossa; välistä tuli hän ikkunaan ja katseli ulos ja pieni poika nyökytti hänelle päätään ja vanha mies nyökytti takaisin, ja sitte oli tuttavuus tehty ja he olivat ystävät, vaikkeivät koskaan olleet puhuneet toisilleen, mutta yhdentekeväähän se oikeastaan oli.
Pieni poika kuuli vanhempiensa sanovan: "vanhuksella täällä vastapäätä on hyvät päivät, mutta hän on niin hirveän yksin!"
Seuraavana sunnuntaina kääri pieni poika jotakin paperiin, meni portille ja kun ukko joka kävi vanhan herran asioilla, meni ohitse, sanoi hän hänelle: "kuule!vieppäs tämä minulta vanhalle miehelle, joka asuu tuolla vastapäätä! Minulla on kaksi tinasotamiestä, tässä on toinen: lähetän sen hänelle, koska tiedän että hän on niin hirveän yksin."
Ja vanha ukko näytti aika tyytyväiseltä, nyökäytti päätään ja vei tinasotamiehen vanhaan taloon. Sitte tuli sana, eikö pieni poika itse tahtoisi tulla tervehtimään ja hän sai luvan vanhemmiltaan ja tuli vanhaan taloon.
Ja kaidepuiden messinkinapit kiilsivät paljon kirkkaampina kuin ennen, olisi luullut että niitä oli kiilloitettu kun vieraita odotettiin, ja näytti siltä kuin torventoitottajat ovessa — oveen oli nimittäin veistetty torventoitottajia, ne seisoivat keskellä tulpaneja — näytti siltä kuin torventoitottajat olisivat puhaltaneet voimiensa takaa. Posket näyttivät paljon pulleammilta kuin ennen. Ne puhalsivatkin todella: "pararamppamppaa! pieni poika tulee! pararamppamppaa!" ja samassa avautui ovi.
Kaikki etehisen seinät olivat täynnä vanhoja muotokuvia, ritareja haarniskoissa ja naisia silkkihameissa; ja haarniskat kalisivat ja silkkihameet kahisivat.
Sitte tuli portaat, jotka nousivat hyvän matkaa ylöspäin ja vähän matkaa alaspäin — ja sitte tultiin parvekkeelle, joka kyllä oli aika hatara, täynnä suuria reikiä ja pitkiä rakoja ja niissä kaikissa versoi nurmea ja lehtiä; koko parveke, sekä sen piha että seinä, oli niin täynnä vihantaa, että se oli kuin kokonainen puutarha, vaikkei se ollut kuin parveke. Siellä seisoi vanhoja kukkaruukkuja, joilla oli kasvot ja aasinkorvat; kukat, ne kasvoivat nykyään niinkuin itse tahtoivat. Yhdessäkin ruukussa valuivat neilikat aivan yli laitojen, nimittäin neilikkojen vihanta, vesa vesan vieressä ja ne sanoivat aivan selvästi:
"Ilma on taputellut meitä, aurinko suudellut meitä ja sunnuntaiksi luvannut pienen kukkasen, sunnuntaiksi pienen kukkasen!"
Ja sitte he tulivat kamariin, jonka seinät olivat päällystetyt siannahalla ja siihen oli painettu kultaisia kukkia.
"Kultaus kuluu,
Siannahka kestää,"