sanoivat seinät.
Huoneessa seisoi korkeaselkäisiä nojatuoleja, täynnä leikkauksia ja käsipuut molemmin puolin. "Istukaa! istukaa!" sanoivat tuolit; "hui, kuinka minä narisin! nyt minä saan luuvaloa niinkuin vanha kaappi! Luuvaloa selkään, voi, voi!"
Ja sitte tuli pieni poika siihen huoneeseen, joka ulkoni muusta talosta ja missä vanha mies istui.
"Kiitos tinasotamiehestä, pieni ystäväni!" sanoi vanha mies. "Ja kiitos siitä että tulet luokseni!"
"Kiitos! Kiitos!" sanoivat huonekalut yhteen ääneen; niitä oli niin paljon, että ne miltei tulivat toistensa tielle näkemään pientä poikaa.
Keskellä seinää riippui kauniin naisen kuva; hän oli niin nuori ja iloinen, mutta hänen vaatteensa olivat sellaiset jommoisia käytettiin ennen aikaan, hiuksissa puuteria ja hame kankeaa kangasta; hän ei sanonut "kiitos" eikä "tattiskaan", vaan katseli lempeillä silmillään pientä poikaa, joka paikalla kysyi vanhalta mieheltä:
"Mistä sinä olet saanut hänet?"
"Tuolta romukauppiaalta!" sanoi vanhus, "siellä riippuu niin paljon kuvia; ei kukaan tunne niitä eikä välitä niistä, sillä ne ihmiset ovat kaikki haudassa, mutta hänet minä ennen tunsin ja nyt hän on ollut poissa puolen vuosisataa."
Ja kuvan alapuolella riippui lasin alla kimppu kuihtuneita kukkia; varmaan ne olivat nekin puolen vuosisadan vanhat, niin vanhoilta ne näyttivät. Ja suuren kellon heiluri kävi edestakaisin ja viisari kiertyi kiertymistään ja esineet huoneessa kävivät yhä vanhemmiksi, mutta sitä eivät ne huomanneet.
"Kotona sanovat", sanoi pieni poika, "että sinä olet niin hirveän yksin!"