"Minä olen lahjoittanut sinut tänne!" sanoi pieni poika; "sinun täytyy pysyä täällä; etkö ymmärrä sitä?"
Ja vanha mies toi laatikon, jossa oli paljon nähtävää, sekä rahalipas että taularasia ja sellaisia suuria, kullattuja kortteja, joita ei milloinkaan enään näe. Ja suuria laatikkoja avattiin ja soittokone avattiin — sisäpuolella sen kannessa oli maisema, ja sen ääni oli niin käheä, kun vanha mies sitä soitti; ja sitte hän hyräili laulua.
"Niin, sitä hän lauloi!" sanoi vanhus ja nyökytti päätään kuvalle, jonka oli ostanut romukauppiaalta. Ja vanhan miehen silmät loistivat niin kirkkaina.
"Minä tahdon sotaan! minä tahdon sotaan!" huusi tinasotamies niin paljon kuin kurkusta pääsi, ja syöksyi alas permannolle. —
Kas, minne se joutuikaan? Vanha mies etsi ja pieni poika etsi, mutta sotamiestä ei löytynyt ja sille tielleen se jäi. "Kyllä minä sen löydän!" sanoi vanhus, mutta hän ei koskaan löytänyt sitä; permanto oli niin laho ja täynnä reikiä; — tinasotamies oli pudonnut rakoon ja makasi siellä kuin avonaisessa haudassa.
Ja se päivä meni menojaan ja pieni poika palasi kotiin, ja se viikko vierähti loppuun ja monet viikot vierivät. Ikkunat olivat aivan jäässä; pienen pojan täytyi hyvän aikaa istua hengittämässä ruutuun ennenkuin sai siihen aukon josta saattoi katsella vanhaa taloa. Tuuli oli tuiskuttanut kaikki koristukset ja kirjoitukset täyteen lunta, portaat lepäsivät hangen peitossa ikäänkuin ei ketään olisi ollut kotona; ja ketään ei ollutkaan kotona, vanha mies oli kuollut.
Illalla pysähtyivät vaunut talon edustalle ja vaunuihin kannettiin vanha mies arkussaan, hänet piti vietämän maalle haudattavaksi. Tuossa hän nyt meni, mutta kukaan ei saattanut, olivathan kaikki hänen ystävänsä kuolleet. Ja pieni poika heitti lentosuudelmia perässä.
Muutaman päivän perästä pidettiin vanhassa talossa huutokauppa ja pieni poika näki ikkunastaan kuinka vanhoja ritareja ja vanhoja naisia, pitkäkorvaisia kukkaruukkuja, vanhoja tuoleja ja vanhoja kaappeja kannettiin pois, mikä joutui sinne, mikä tänne; naisen kuva, joka oli löydetty romukauppiaalta, joutui takaisin romukauppiaalle ja sinne se jäi riippumaan, sillä eihän kukaan enään tuntenut sitä naista eikä kukaan välittänyt vanhasta kuvasta.
Keväämmällä hajoitettiin koko talo, rytöhän se oli, sanoivat ihmiset. Kadulta saattoi selvästi nähdä siihen huoneeseen, jonka seinät olivat päällystetyt siannahalla. Siannahka revittiin ja raastettiin rikki; parvekkeen vihanta kierteli villissä upeudessaan hirsiä, jotka hajoamistaan hajosivat. — Puhdasta tuli.
"Vihdoinkin!" sanoivat naapuritalot.