* * * * *
Ja siihen paikkaan rakennettiin kaunis talo suurine ikkunoineen ja siloisine seinineen, mutta rakennuksen edustalle, siihen missä vanha talo oikeastaan oli seisonut, istutettiin pieni puutarha, ja naapurin seinää peitti villi viiniköynnös; puutarhan ympärille tuli suuri rauta-aita ja rautaportti, komean näköistä se oli, ihmiset pysähtyivät tirkistelemään sisään raoista. Ja varpusia asettui laumoittain viiniköynnökseen ja ne kirkuivat ihan kilpaa ja puhuivat ja supattelivat, mutta eivät ne puhuneet vanhasta talosta, eivät ne enään voineet sitä muistaa, siitä oli kulunut niin monta vuotta, että pieni poika oli kasvanut aika mieheksi. Niin, kelpo mies hänestä olikin tullut, hän tuotti iloa vanhemmilleen ja hän oli juuri mennyt naimisiin ja pienen vaimonsa kanssa muuttanut tähän taloon, jonka edustalla oli puutarha; ja mies seisoi vaimonsa kanssa puutarhassa, vaimo istutti juuri maahan metsäkukkaa, joka hänestä oli niin kaunis. Hän asetti sen maahan pienellä kädellään ja paineli multaa sormillaan. — Ai! Mikä siellä oli? Hän oli pistänyt sormeensa. Joku terävä esine pisti esiin pehmoisesta mullasta.
Se oli — ajatteleppas vaan! se oli tinasotamies, sama joka oli hukkunut vanhalta mieheltä. Se oli kierinyt ja vierinyt soran ja rojun joukossa ja vihdoin viimein vuosikausia maannut maan mullassa.
Ja nuori vaimo pyyhki sotamiestä vihriällä lehdellä ja vihdoin hienolla nenäliinallaan, jossa oli niin suloinen haju! ja sotamies tunsi heränneensä kuin horroksista.
"Näytäppäs minullekin!" sanoi nuori mies, hymyili ja nyökytti päätään. "Niin, sama se ei voi olla, mutta muistuu mieleeni juttu tinasotamiehestä, joka minulla oli, kun olin pieni poika!" ja sitte hän kertoi vaimolleen vanhasta talosta ja vanhasta miehestä ja tinasotamiehestä, jonka hän lähetti hänelle kun hän oli niin kauhean yksin; ja hän kertoi jutun ihan sellaisena kuin se oli tapahtunut ja kyyneleet nousivat nuoren vaimon silmiin kun hän ajatteli vanhaa taloa ja vanhaa miestä.
"Entä jos se kuitenkin on sama tinasotamies", sanoi hän, "minäpä panen hänet talteen ja muistan kaikki mitä olet minulle kertonut; mutta vanhan miehen hauta sinun vielä pitää minulle näyttää!"
"En tiedä missä se on", sanoi hän, "eikä sitä kukaan tiedä! Kaikki hänen ystävänsä olivat kuolleet, ei kukaan hoitanut hautaa ja minä olin vain pieni poika!"
"Kuinka hän mahtoi olla kauhean yksin!" sanoi nuori vaimo.
"Kauhean yksin!" sanoi tinasotamies, "mutta suloista on sentään että joku muistelee!"
"Suloista!" kuului ääni ihan likeltä, mutta yksin tinasotamies näki, että puhuja oli siannahanpalanen; kultaus oli kulunut kokonaan pois, se oli kostean mullan karvainen, mutta sillä oli oma mielipide ja sen se lausui: